Suhteeni koiriin

Päätinpä tehdä jonkun tavallisuudesta poikkeavan postauksen, sillä näinä parina päivänä ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista, ellei lasketa sitä, että olen ihan epätoivoinen Manun murinan kanssa. Kiva, jos tulee vähemmänkin vieraita ihmisiä, niin Manu alkaa murista, mutta heti kun menee haistelemaan, ollaan yleensä rapsutuksia vailla ja kauhea ininä. Ihan ymmärrettävää, mutta onko sitä pakko tehdä? Miten sellaisen saisi loppumaan? Ei ole kiva, että meillä käyvät saavat jonkun paskahalvauksen aina tullessaan meille. No, ei siitä sen enempää.

No, meillä oli pienenä koira, enkä muista siitä paljoa mitään. Aku oli sekarotuinen ja eli noin 14-vuotiaaksi. Sille kuitenkin vanhemmiten tuli epilepsia-kohtauksia ja ainoat muistikuvani ovat, kun Aku kerran sai epilepsia kohtauksen sängylläni ja se rojahti maahan ja kuolasi keltaiselle matolleni. En muista, miten reagoin asiaan, mutta joku tunnekuohuhan siinä oli, kun muistan sen niin hyvin.

No, toinen muistoni on päivä, jolloin Aku lopetettiin. Muistan, kun heräsimme ja äiti istui itkien sohvalla. Kysyimme, mikä on hätänä ja äiti kertoi, että Aku lopetettaisiin tänään. Meille tuli vieraita silloin ja tuntui niin ristiriitaiselta, että me vain leikimme kaverini kanssa ja Aku olisi pian poissa. Vieraammekin kyllä itkivät. Muistan, kuinka söimme jäätelöä ja sekin tuntui väärältä. Akukin sai oman tuuttinsa ja ihmettelin, että eikös suklaa ole vaarallista, mutta äiti sanoi, ettei se enää haittaa. Että Aku sai viimeisen herkkunsa.

No, setämme vei Akun piikille ja se haudattiin takapihallemme. Se oli kauhea pitkä. Itkin vieläkin kirjoittaessani tätä, vaikka Aku kuoli joskus vuonna -04-06 ja siitä ei ole mitään iloisia muistoja. Ehkä ajattelen enemminkin, mikä olo äidillä ja isällä oli tuona päivänä.

Meille ei tullut uutta koiraa. Äiti ja isä eivät suostuneet ja ehkä niin oli hyvä. Sain kokemusta sukulaisteni koirista ja tein niitten kanssa vaikka mitä. Erityisen läheiseksi muodostui minun ja Mantelin suhde.

Manteli on sekarotuinen, tällä hetkellä ehkä n. 9-vuotias, haukkuherkkä, ihmisläheinen ja pyllyään suojeleva vanhapiika. Manteli on tätini koiran pentu. Se asui (jos nyt oikein muistan ja olen käsittänyt) ensin vähän aikaa enoni luona Helsingissä, mutta muutti sitten ukin ja mummon luokse noin puoleksi vuodeksi, minkä jälkeen se muutti takaisin Helsinkiin ja asui siellä kutakuinkin yli viisi vuotta. Näin sitä todella harvoin, mutta kaikki muuttui, kun enoni ei enää voinut pitää koiraa sen haukkumisen takia ja Manteli muutti mummolaan. Koska ukki ja mummo eivät jaksa tehdä koiran kanssa paljoa, touhuan sen kanssa aina, kun käymme siellä tai he tulevat meille. Manteli saa kauhean haukkukohtauksen, hyppii päälle ja änkeää syliin ja nuolee naaman märäksi. Se oppi vasta pari vuotta sitten tulemaan luokse ja nyt se pysyy todella hyvin vapaana. Opetin sille temppuja ja harrastin jotain agilityn tapaista hyppelyä. 

No, pari vuotta sitten aloin käyttää naapurin Nappea lenkillä. Se on ihana, kouluttamaton, lempeä mehtämies, joka rakastaa herkkuja ja osaa istu, tassu ja maahan ja tuossa järjestyksessä. 

Kasiluokalla olin viikon tetissä eläinhoitolassa ja opin koirista ja koirilta paljon. Siellä oli norjan harmaa, joka joko hyväksyi tai ei hyväksynyt. Päätimme kokeilla, miten vanhus suhtautuisi minuun. Työnantaja aukaisi tarhauksen ja otti koiran. Heti se tuli luokseni ja vasteni ja sen silmistä paistoi lempeys. Sain viedä sen lenkille. Toinen ihana tapaus oli karjalankarhukoira Nita, joka vihasi muita narttuja. Siinä vaiheessa olin jo saanut luvan koiraan ja olisin varmasti ottanut Nitan kotiin, mutta se, ettei Nita sietänyt muita narttuja, romutti idean. Se rakasti ihmisiä mielettömästi ja oli kertakaikkiaan lutuisa koira. Sitten tarhalla oli myös pieni tiibetinspanieli, vanhus Ressu, joka oli hyvin melankolisen oloinen. Olin mahdollisimman hellä, kun käsittelin sitä, sillä se vaikutti herkältä koiralta. Opin paljon ja muistelen kaihoten viikkoa.

Koirat ovat olleet pitkään intohimoni. Ne antavat niin paljon. Sydämeni itkee verta, kun näen kaltoinkohdeltuja eläimiä. Esimerkiksi se koira, jonka suuhun oli pistetty raketti. Olin liian järkyttynyt edes sanoakseni mitään järkevää. Miksi ihmeessä ihmiset on niin julmia? Oi miksi oi miksi oi MIKSI????

En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta toivottavasti opin mahdollisimman paljon koirista lisää ja pidän mieleni avoimena, enkä tyrmää muiden mielipiteitä heti. Ainakaan useimmiten. Joidenkin mielipiteet ja käytännöt vain ovat jotain, mitä en siedätä :)