Luoksetulosta

Kaikki sukulaiseni, ystäväni ja ne, jotka ovat tätä blogia vähänkään seuranneet, tietävät suruisan kuuluisan luoksetulosekoilumme. Pienenähän meillä ei oikeastaan mikään sujunut, varsinkaan luoksetulo ja se oli jo silloin hyvin itsenäinen nulikka. En ollut Manusta tarpeeksi kiinnostava ja namit oli Manusta ihan out.

No, edistymistä tapahtui aina välillä, mutta sitten taas mentiin takapakkia. Välillä tuli heti, välillä sai mennä ihan perään asti, että missä se mulkero oikein lymyää.

Parhaitenhan Manun vapaana pito onnistuu, kun on muita koiria, jotka osaavat pysyä kunnolla vapaana, eivätkä lähde minnekään seikkailemaan. Ja Manuhan lähtee pihassa, se ei pitkään kattele tuttuja mestoja, mutta jos ollaan vähänkin vieraammassa metsässä, niin ai vitsi, se on ku unelma - yleensä.

Meillä oli tässä taas jakso, millon ei oikein vapaana pidosta tullut hölkäsen pöläystä... Mutta sen jälkeen, kun Tahvo ja whippetit kävi, se on ollu yllättävän hyvin vapaana sen pari kertaa mitä oon sitä irti pitäny :0 Eilen käytiin lapparin ja sen omistajan kanssa lenkillä soramontulla (tai joku sellanen) ja kun oikastiin Manun kanssa pellon kautta, niin pidin sitä siellä vapaana ja vaikka meni välillä aika kauas, niin piti todella hyvin silmällä, mihin suuntaan minä läksin ja kun huusin, niin tuli luokse ja sai sen jälkeen toki nakkipalkan. Vitsit, että oli voittajafiilis!

Tielle tultaessa otin toki Manun kiinni. Ooteltiin siinä tiensivussa lapparia ja kun ne sitten lähesty, niin Manu kävi maahan makaamaan ja tuijotti hievahtamatta. Ei mörissy tai päästäny pihaustakaan, häntä vaan alko vatkamaan peevalisti kun tajus ketkä tulee. Mutta ne sai tulla ihan kohdalle, ennen kun se alko vinkumaan ja vouhkamaan. Vetää siinä sitten sitä syrjään, jotta voi päästää irti.

Ja tottakai Manu oli riemuissaan, kun pääs taas pitkästä aikaa kaverin kanssa peuhaamaan. Miten se saakaan niin onnelliseksi nähdä koiran nauttivan elämästä?

Tässä vielä joku randomkuva Manusta ja Mantelista.