Käytiin Manun kanssa lyhyellä pyörälenkillä ja voin sanoa, että alussa kyllä hirviyti, kun Manu pistää hanat auki ja tallan pohjaan. Manulla oli siis valjaat ja fleksi ja pidin puristin fleksiä ohjaussarven ja sormien välissä kun Manu posottaa. Se on kyllä ihan mahtava tunne, kun pyörä haluais tehä tuttavuutta ojan kanssa. Pakko oli päästää irti yhessä välissä. Sen sanon, että hengissä selvittiin ja ton kanssa en yleisille teille lähe.
No, ei tässä ollu ees mitään. Lenkin jälkeen sitten päästin Manun vapaaks kotipihassa ja heti oli lähössä seikkailemaan, mutta sain sen mielenkiinnon herätettyä kepin avulla ja vähän aikaa siinä sitten riekuttiin ja harjoteltiin siinä leikin sivussa hyppyestettä, eli ohjasin Manun esteelle ja kepin perässä se hyppäs matalalle asetetun esteen. Käskysanan ajoitus kyllä meni aina ihan pershiilleen...
No, sitten alkokin perseily ja herra sai kauheen kohtauksen ja se oli menoa sitten. Sinne meni mehtään. Ai vittu ku vitutti, paremmin en sitä voi ilmaista.
Lähin sitten hirmustuneena perään ja kuten tavallista, Manu luuli sitä leikiksi. Lähdin sitten kylmän viileästi pois ja toinen jäi kattomaan, että 'mitäh?'. Juoksi sitten perään ja tartuin pannasta kiinni ja raahasin kotio. En sanonut mitään, raahasin vain.
Sitten yritettiin pari kertaa karata aukinaisesta ovesta... Ei heti pysähtyny, kun huusin, mutta pysähtyi kuitenkin aliatuneesti keskelle pihaa ja minä pannasta vedin sen sisälle... huaah... Tiedän, en ole mikään pitkähermoisin koirankouluttaja. Olisin näissä kaikissa tilanteissa voinut toimia paremmin. Kun minä kehityn, niin Manukin kehittyy. Mutta tuntuu, että hermoista ja muista ei ole mitään jäljellä.
PS. Alan taas vakavasti harkitsemaan pallitonta Manjaanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti