Kesäisen tauon jälkeen on hyvä jatkaa. Unohdin siis tämän päivittelyn kokonaan, mutta saanpahan nyt kirjoittaa sitten ihan kunnon stoorin menneen kesän vaiheista.
Kesällä koin liiankin kanssa turhautumista, kun Manun kanssa ei vain saanut minkäänlaista kontaktia. Epätoivoa uhkuen yritin saada sen luokseni, huusin ja karjuin kun se ei osannut. Vanhemmistakaan ei liiemmin ollut hyötyä, vaan monta kertaa menin ovet paukkuen huoneeseeni itkemään turhautuneisuuttani. Tuntui, ettei tästä tulisi yhtään mitään ja että kaikki mitä yritin oli jo valmiiksi tuhoon tuomittua, eikä kukaan arvostanut tekemisiäni. Olo oli aika yksinäinen.
En kertaakaan halunnut myöntää kenellekään, että tunsin olevani täysin epäonnistunut. Manu oli kaikenlisäksi kunnon laiskamato, katsoi vain "booooriiing" ilmeellä, kun yritin tehdä sen kanssa jotain. Edes leikkiminen ei kiinnostanut ja sekös sai minut yhä enemmän masentuneeksi. Lenkeille lähtö oli vaikeaa, kun Manu vain raahautui perässä ja oli ihan kertakaikkisen saamaton. Intoni alkoi olla miinuksen puolella ja alkoi todella ottaa päähän kaikki.
Sukulaisistakaan ei ollut paljon hyötyä, sillä aina kun heidän koiransa saapuivat, Manu oli pirteä ja toimelias ja leikkisä. Sehän sai toki minut yhä enemmän luuseriksi, kun koiraani kiinnosti kaikki muut paitsi minä. Missään vaiheessa en kuitenkaan aikonut lyödä hanskoja tiskiin, vaikka monta kertaa huusin, että "vittu hoitakaa itse kun sen kerran paremmin osaatte". Perheenjäseneni siis olivat kaikki sitä mieltä, että olin epäonnistunut ja he osaisivat kouluttaa Manun paremmin. Varsinkin isäni ja pikkuveljeni olivat sitä mieltä.
No, jos nyt oikein muistan, käänteen tekevä juttu oli viikonlopun kestävä koiraleiri, jonne menimme heinäkuun viimeisenä viikonloppuna kaverini ja hänen isosiskonsa koirien kanssa. Meillä oli kolme uroskoiraa samassa huoneessa, joista kaksi tuli vaihtelevalla menestyksellä toimeen. Kaverini koira oli siis suomenlapinkoira ja hänen isosiskonsa patterdalenterrieri. Manu tuli tosi hyvin molempien kanssa toimeen.
No, ensimmäinen treeni meni... miten sen nyt sanoisi... aika persiilleen. Meillä oli siis rally-tokoa, mutta me ei Manun kanssa harjoiteltu suosiolla kuin perusteita, eli katsekontaktia ja istumista. Nekään ei mennyt mitenkään loistavasti. Manua vain kiinnosti muut koirat ja sain hävetä silmät päästäni, kun ääntelehdin kummallisilla äänillä, jotta koira osoittais edes jotain kiinnostusta. Yritin lelulla kiinnittää huomiota - joo, ihan turha yritys. Menimme syrjään ja aina välillä sain sen istumaan ja jopa vilkaisemaan minua, mutta muuten vain maleksimme maassa ja minua hävetti ja itketti ja ties mitä. Onneksi ohjaaja oli tosi ymmärtäväinen ja kannustava ja ehdotti makupalan vaihtoa, mutta koska tunti oli melkein lopussa, päätin ottaa uudet eväät seuraavalle tunnille. Siispä vain ihailin muiden suorituksia.
Seuraava tunti menikin jo paljon paremmin juuston avulla. Lainasin siis keittiöstä juustoa ja vaikka alussa Manua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, sain silti katsekontaktia ja menimme jopa pari estettä! Harjoittelimme siis tunnelia, joka meni aivan loistavasti, hyppyesteitä (en tiedä tajusiko ideaa) ja puomia, joka meni juuston perässä ihan loistavasti :) Olin todella ylpeä pikkuisesta laiskajaakostani.
Leiri sisältä vähän kaikenlaista häslinkiä. Kun kaverini suomenlapinkoira ei suostunut syömään raakaruokaansa, niin voitte kuvitella sen löyhkän siellä huoneessa... Hrr... Ja sitten tapahtui yksi hiukan käsittämätön juttu. Manulla oli siis teräshäkki, lappari oli vapaana ja patteri omassa häkissään. Olimme menneet katsomaan yhden ohjaajamme agilityesitystä, kun yhtäkkiä joku huutaa, että koira karkaa. Käännähdimme hämillämme katsomaan, kun lappari työntyy ulos siitä pienestä ikkunasta! Se oli noussut sängyn päälle ja päättänyt ottaa hatkat. Mutta kaikkein uskomattominta oli se, että pian Manun pää pilkisti perässä. Se oli päässyt ulos häkistä! Onneksi joku ihana rottweilerin omistaja lainasi hihnaansa ja sain Manun takaisin huoneeseen. Muuta selitystä ei oikeastaan ole, kuin että olin pistänyt säpit huonosti kiinni.
Seuraavana päivänä meillä oli mejä-treenit, eli kuljeskelimme metsässä verinen sieni perässämme ja pyykkipojat kourissamme. Loppupäivästä veimme koirat haistattelemaan verta ja Manu kulki sen tosi hyvin. Taas kerran sain olla ylpeä! Tapahtuipa siellä semmoista, että kaksi koiraa yritti peittää hirven jalan sammalten peittoon.
No, se siitä leiristä. Uutta toivoa täynnä aloin keskittyä vain ja ainoastaan luoksetuloon ja perusasioihin. Nyt on menty vaihtelevalla menestyksellä nämä pari kuukautta. Nyt on taas sellainen kausi menossa, että karkailee pihasta eikä luoksetulo onnistu, vaikka pari päivää toimi tosi loistavasti... Parit reissut on vetästy, koirapuistossa käyty ja muutenkin hengailtu tosi paljon koirien kanssa. Ja kaikkien kanssa on tultu toimeen, mikä on fabulous!
Ja pari kuvaa kesältä:
Manulla turpa rullalla, kun Mantelia ei leikkiminen nyt oikein sattunu kiinnostamaan
Joko mennään?
Mummolan kylänraitilla on niin paljon kivoja hajuja
Semmonen perus
Kyllä se katsekontakti aina välillä löyty...
Lieköhän ajatustyö menossa?
Kinostus 110
Oli niiiiin rankkaa nukkua neljä tuntia autossa
Kalastaminen on tylsää...
Peltoilemassa
On se kiva kattoo emännän ja marsun tekemisiä
Varohan akan kutale, täältä mie tuun!
