Jotain pitäis keksiä

Jotain kivaa tekemistä pitäis keksiä! Tämä viikkon on koostunut kuuden tunnin koulupäivistä, pienistä leikkihetkistä ja noin puolen tunnin lenkeistä. Ei aina jaksais sahat sitä samaa tietä päivästä toiseen, mutta nyt olen sen verran saanut aikaan, että lähetin kyselyä SKK:hon heidän arkitottelevaisuuskurssistaan, jota on Kerimäellä maanantaisin. Vitsi olisi hienoa, jos päästäisiin sinne!

Eli, tämä viikko on ollut vain hihnavammailua, mutta keskiviikkona kävi eräs kaverini, jonka kanssa vähän kuvailtiin ja Manustakin sain pari ihan kelpo kuvaa! Miksei miulla voi olla järkkäriä?

Viime viikon sunnuntaina Manu kuitenkin yllätti erittäin positiivisesti! Kun Tahvo kumppaneineen oli lähtenyt, me lähdettiin lenkille jäälle. Päästin Manun vapaaksi ja vitsi se pysy hyvin lähellä! Kerran vaan juoksi jonnekin kauas, mutta kun huusi ja käännyin juoksemaan pois päin, niin hirrrrveetä haipakkaa äkkiä takasin. Hyvä, etten itkemään ruvennut, kun se oli niin mainio :D (ehkä J&V:n energiapapanat autto asiaan, ne jotenkin tuntu maistuvan)

Ei me pitkään jäällä oltu, sillä noin tunnin tauon jälkeen lähdettiin toisen kaverini kanssa kunnon lenkille metsään. Ja sielläkin se pysy uskomattoman hyvin vapaana ja lähellä, ei kertaakaan edes yrittänyt mennä minnekään kauas. Mikähän ihme tottelevaisuuskärpänen siihen iski? Nyt en ole kylläkään sitä vapaana pitänyt, koska kylmä ja pimeä. Ehkä sitten huomenna valoisaan aikaan voitaisiin käydä jäällä vammailemassa, olisikohan niitä JV:n energiapapanoita jääny vielä johonkin?

Kuulumisia + muuta tylsää

Mitään pärisyttävää ei olla tehty johtuen pakkasista ja kiireistä. Manu on kylläkin oppinut karkaamaan ulkona olevasta juoksutusnarusta (jeeeee...). Jotenkin saa riuhtaistua itsensä irti, mutta nyt ei olla liiemmin sitä siinä pidetty juuri nimenomaisesta syystä. Myöskään irti ei ole pysynyt mitenkään kehuttavasti, ellei ole muita koiria. Sitten se juoksee sen toisen koiran perässä...

Vähän vaan masentaa, kun Manu ei osaa olla irti, mutta vikahan on ihan minussa, kun en ole sitä osannut opettaa oikein ja innostus asian suhteen on aika nollissa... 

No, muuta yksinkertaista olen sitten sille opettanut. Pari uutta temppua se taitaa (kieppi, ylävitonen, tassu), mutta muuten ollaan harjoiteltua vanhoja yksinkertaisia juttuja. Jos saatais nyt tehtyä jotain kehittävää ensviikolla, mutta katotaan nyt. 

Eilen saapui täti mukanaan Tahvo, Luna ja Rane. Tahvo ja Manu leikki kohtuullisen hyvin, mitä ny välillä vähän Tahvo hermoili - eikä Manu tietenkään tajunnu yhtään mitään.

Yö oli hyvin mielenkiintoinen, kun Manu, Luna ja Rane oli minun huoneessani ja Tahvo omistajineen olohuoneessa. Muuten meni ihan hyvin, mutta siinä puol kuuden aikaan alko rapina ja vikinä... siinä sitten yrittää nukkua. Myöhemmin päivällä käytiin pulkkamäessä ja Manu ja Tahvo oli mukana. Ihan kivasti olivat, mutta eivät olisi tahtoneet lähteä. Yritin hakea Manun, mutta Tahvo juoksi edellä ja Manu ajatteli sen olevan leikki. No eipä siitä mitään tullut. Komppania saatiin autoon niin, että nappasin Tahvon kainaloon ja Manu tuli perässä.

Kuvia

Välillä vaan pelkkiä kuvia :) Manulla oli tänään korvat pystyssä useampaankin otteeseen ja niistä kuvia, olisi aika veikeä otus, jos ne oikeasti olisivat pystyssä. Sitten kuva vielä mummolasta, mummo täytti vuosia ja pirskeet oli sen mukaiset.

Suhteeni koiriin

Päätinpä tehdä jonkun tavallisuudesta poikkeavan postauksen, sillä näinä parina päivänä ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista, ellei lasketa sitä, että olen ihan epätoivoinen Manun murinan kanssa. Kiva, jos tulee vähemmänkin vieraita ihmisiä, niin Manu alkaa murista, mutta heti kun menee haistelemaan, ollaan yleensä rapsutuksia vailla ja kauhea ininä. Ihan ymmärrettävää, mutta onko sitä pakko tehdä? Miten sellaisen saisi loppumaan? Ei ole kiva, että meillä käyvät saavat jonkun paskahalvauksen aina tullessaan meille. No, ei siitä sen enempää.

No, meillä oli pienenä koira, enkä muista siitä paljoa mitään. Aku oli sekarotuinen ja eli noin 14-vuotiaaksi. Sille kuitenkin vanhemmiten tuli epilepsia-kohtauksia ja ainoat muistikuvani ovat, kun Aku kerran sai epilepsia kohtauksen sängylläni ja se rojahti maahan ja kuolasi keltaiselle matolleni. En muista, miten reagoin asiaan, mutta joku tunnekuohuhan siinä oli, kun muistan sen niin hyvin.

No, toinen muistoni on päivä, jolloin Aku lopetettiin. Muistan, kun heräsimme ja äiti istui itkien sohvalla. Kysyimme, mikä on hätänä ja äiti kertoi, että Aku lopetettaisiin tänään. Meille tuli vieraita silloin ja tuntui niin ristiriitaiselta, että me vain leikimme kaverini kanssa ja Aku olisi pian poissa. Vieraammekin kyllä itkivät. Muistan, kuinka söimme jäätelöä ja sekin tuntui väärältä. Akukin sai oman tuuttinsa ja ihmettelin, että eikös suklaa ole vaarallista, mutta äiti sanoi, ettei se enää haittaa. Että Aku sai viimeisen herkkunsa.

No, setämme vei Akun piikille ja se haudattiin takapihallemme. Se oli kauhea pitkä. Itkin vieläkin kirjoittaessani tätä, vaikka Aku kuoli joskus vuonna -04-06 ja siitä ei ole mitään iloisia muistoja. Ehkä ajattelen enemminkin, mikä olo äidillä ja isällä oli tuona päivänä.

Meille ei tullut uutta koiraa. Äiti ja isä eivät suostuneet ja ehkä niin oli hyvä. Sain kokemusta sukulaisteni koirista ja tein niitten kanssa vaikka mitä. Erityisen läheiseksi muodostui minun ja Mantelin suhde.

Manteli on sekarotuinen, tällä hetkellä ehkä n. 9-vuotias, haukkuherkkä, ihmisläheinen ja pyllyään suojeleva vanhapiika. Manteli on tätini koiran pentu. Se asui (jos nyt oikein muistan ja olen käsittänyt) ensin vähän aikaa enoni luona Helsingissä, mutta muutti sitten ukin ja mummon luokse noin puoleksi vuodeksi, minkä jälkeen se muutti takaisin Helsinkiin ja asui siellä kutakuinkin yli viisi vuotta. Näin sitä todella harvoin, mutta kaikki muuttui, kun enoni ei enää voinut pitää koiraa sen haukkumisen takia ja Manteli muutti mummolaan. Koska ukki ja mummo eivät jaksa tehdä koiran kanssa paljoa, touhuan sen kanssa aina, kun käymme siellä tai he tulevat meille. Manteli saa kauhean haukkukohtauksen, hyppii päälle ja änkeää syliin ja nuolee naaman märäksi. Se oppi vasta pari vuotta sitten tulemaan luokse ja nyt se pysyy todella hyvin vapaana. Opetin sille temppuja ja harrastin jotain agilityn tapaista hyppelyä. 

No, pari vuotta sitten aloin käyttää naapurin Nappea lenkillä. Se on ihana, kouluttamaton, lempeä mehtämies, joka rakastaa herkkuja ja osaa istu, tassu ja maahan ja tuossa järjestyksessä. 

Kasiluokalla olin viikon tetissä eläinhoitolassa ja opin koirista ja koirilta paljon. Siellä oli norjan harmaa, joka joko hyväksyi tai ei hyväksynyt. Päätimme kokeilla, miten vanhus suhtautuisi minuun. Työnantaja aukaisi tarhauksen ja otti koiran. Heti se tuli luokseni ja vasteni ja sen silmistä paistoi lempeys. Sain viedä sen lenkille. Toinen ihana tapaus oli karjalankarhukoira Nita, joka vihasi muita narttuja. Siinä vaiheessa olin jo saanut luvan koiraan ja olisin varmasti ottanut Nitan kotiin, mutta se, ettei Nita sietänyt muita narttuja, romutti idean. Se rakasti ihmisiä mielettömästi ja oli kertakaikkiaan lutuisa koira. Sitten tarhalla oli myös pieni tiibetinspanieli, vanhus Ressu, joka oli hyvin melankolisen oloinen. Olin mahdollisimman hellä, kun käsittelin sitä, sillä se vaikutti herkältä koiralta. Opin paljon ja muistelen kaihoten viikkoa.

Koirat ovat olleet pitkään intohimoni. Ne antavat niin paljon. Sydämeni itkee verta, kun näen kaltoinkohdeltuja eläimiä. Esimerkiksi se koira, jonka suuhun oli pistetty raketti. Olin liian järkyttynyt edes sanoakseni mitään järkevää. Miksi ihmeessä ihmiset on niin julmia? Oi miksi oi miksi oi MIKSI????

En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta toivottavasti opin mahdollisimman paljon koirista lisää ja pidän mieleni avoimena, enkä tyrmää muiden mielipiteitä heti. Ainakaan useimmiten. Joidenkin mielipiteet ja käytännöt vain ovat jotain, mitä en siedätä :)

Hienosti alkoi uusi vuosi

Sanotaanko nyt näin, että uusi vuosi alkoi aika... tohinalla. Kiitos ei koko vuotta tällaista!

Kaverini oli siis meillä yötä ja kahdentoista maissa Manu sai leikkikaverin hänen lapparistaan. Lapparia ei kuitenkaan liiemmin kiinnostanut muut kuin uudet hajut, mutta kyllä ne vähän leikki. Käytiin peltoilemassa (uunilla hienoilla kengilläni, älykäs minä). Koirathan piti pestä ja siinä oli tietenkin tekemistä, kun piti kaks  vastahakosta vapaana juoksevaa nelitassua saada takakautta kylppäriin. Takaovesta on kahva lähtenyt, joten sitä ei saa edes auki muuten kuin sisältä (lukuunottamatta veljeäni). Nakki on ystävä ja sen avulla saatiin koirat sisälle.

Manu oli tosi "nätisti" suihkussa. Tottakai nuipotti ja mulkoili välillä, mutta paikallaan se pysyi kun tarpeeksi kovaa piti kiinni. Huoh. Ensimmäinen episodi takana.

Noh, kaverini päätti keksiä, että leikellään nyt ajankuluksi Mantelilta karvat. Kuikuttaja olikin kasvattanut jo aika muhkean karvan, joten päätimme ryhtyä tuumasta toimeen. Koirat ulos huoneesta, patja lattialta ym tärkeät tavarat piiloon, vaatteiden vaihto huonoihin ja sakset kehiin. Miten noin pienestä elukasta voi lähteä noin paljon karvaa? No, pieneni se ainakin puolella. Ja kaiken hyvän lisäks Manteli pestiin ja kuivattiin vielä hiustenkuivaajalla. Nyt on puhtoinen ja kevyempi marsu. On varmaan kivempi liikkuakin, kun ei tarvitse raahata kaikkia karvoja mukana.

Minullehan koitti tuossa kolmen aikaan kunnon älynväläys. Lähdetään pellolle (siis toiselle, ei sille, minkä jo mainitsin)! Sehän oli ihan mutainen ja vetinen ja ties mitä. No, keskellä peltoa jäin sitten jumiin. Kaverini tuli auttamaan, mutta eihän siitä mitään tullut, kun hänkin jäi kiinni yrittäessään auttaa minua. Saatiin ittemme irti, mutta jäin taas mutaan. Yritin nojata kaveriini, mutta tasapaino petti ja lensin toiselle kyljelleni maahan. Kiva kiva. Sain noustua ylös ja päätettiin jättää se reissu siihen. Mutta tietenkin jäin uudelleen kiinni. Turhauduin, otin sukat pois jalasta ja lähdin viipottamaan paljain kintuin pois pellolta. Ai hitto että jalkoja ja käsiä kylmi. Koiriakaan ei näkyny mailla eikä halmeilla, mutta en jäänyt pitkin katselemaan. Etukautta en viitsinyt mennä, joten piti odottaa, että kaverini aukaisee takaoven. Koiratkin pörähti silloin paikalle. Käsiä ja jalkoja särki vähän aikaa, mutta ei kun vaan takki pesuun ja itse hupparilla ulos. Hyvin tarkeni.

Illan pimetessä vielä vähän temppuiltiin ja hyvin kelpas nakit. Ai hitsi, että haluisin Manun kanssa jonnekin toko- tai agikursille.... aaargh!

Nyt Manu nukkuu autuaallisena sängyn vieressä. Pitäs ottaa mallia ja käydä itekin nukkumaan, nimittäin huomenna on koulua ja Manu taitaa joutua viettämään yksinäisiä tunteja huomenna. No, eipä pitäisi olla hirveästi energiaa varastossa ja hyvä niin!