Pieni suuri seikkailu

Heipä hei taas. Mitään ihmeellistä ei olla tehty, nautittu auringosta ja sitä rataa. Välillä ollaan harjoiteltu agilityn alkeita, eli hypitty esteitä, menty keppejä ja jotain A-esteen ja puomin yhdistelmäjuttushittiä palkaten välillä herkulla, välillä kepillä. Pitkään ei olla tehty, kun aina on niin kuuma. Ukkonenkin on kumahdellut, mutta Manu ei onneksi välitä.

Ja tänään Mantelikin pääsi ulkoilemaan. Sai vähän aikaa puputtaa ruohoa, mutta laitoin sitten viltin alle, ettei liikaa kerralla, jottei maha mene sekaisin. Olen tässä mietiskellyt, josko voisi tänne laitella aina vähän Mantelinkin kuulumisia, vaikka ne voivat vähän yksipuolisia ollakin.

Siitepöly ♥ Olen allerginen, joten silmiä kaihertaa alituiseen ja mikäs sen mukavampaa. Manu tykkää kahlailla vedessä ja oli ihan tosi mahtavaa, kun kintut oli ihan keltasina.

Meillä on jännä on-off luoksetulon suhteen. Eli siis välillä Manu on kuin unelma; pysyy lähellä, kuuntelee, tulee luokse jne. Ja hetkessä sen korvat katoaa ja koira on tipotiessään.

Tänään sitten tapahtui kauheita. Manu oli ns. vapaana, eli sillä oli se 15 metrin liina perässään. Minä kävin nopeasti sisällä ja unohduin maalaamaan kiikkua, kun yhtäkkiä mielessä jysähti. Manu. Menin äkkiä takapihalle, minne olin Manun jättänyt, mutta eihän se enää siellä ollut. Kävin katsomassa kaikki Manun normaalit paikat, mihin se lähtee haahuilemaan, mutta missään ei näkynyt mitään. Pelkäsin sen juosseen pellolta tielle ja jääneen auton alle. Sitten isän ystävä, joka asuu n. kilometrin päässä, soitti, että Manu oli löytynyt. Se oli kuulemma juossut pellolla tuhatta ja sataa ja tullut sitten autotielle hömöttämään. Eli aivan kuten olin pelännytkin. Onneksi isän ystävä oli saanut Manun pois tieltä, vaikka Manu ei ollut ensin antanut ottaa itseään kiinni. Menimme sitten hakemaan, eikä mokoma pallinaama edes vilkaissut meitä, katseli vain metsikköä. Näytti juuri siltä, että oli tehnyt pahojaan. Koiraa ei sitten huonioitu vähään aikaan, mutta nyt ollaan normaalisti. 

Onneksi ei käynyt mitään. En olisi koskaan antanut itselleni anteeksi. Mutta hengissä selvittiin tästäkin ja eespäin mennään. Emäntä lähtee maanantaiyönä luokkaretkelle ja jos polvi on huomenna täysin kunnossa, lähdetään kuluttamaan energiaa jotenkin, ennen kuin tie vie Tartoon. 

JA HYVÄ SUAMI! Pakko vähän hehkuttaa. Myönnettäköön, etten olis koskaan uskonut Suomen pelaavan finaalissa, mutta näköjään kaikki on mahdollista!

Rakkaus kestää myös ne ärsyttävimmät piirteet

Tässä on nyt vietetty pientä taukoa blogin puolella, sillä me ei olla tehty oikeastaan YHTÄÄN MITÄÄN. Kaikki, mitä olen suunnitellut, on mennyt aina jollain tavalla pieleen. Ensinnäki meidän piti aloittaa Manun kanssa agility about kaks viikkoa sitten, mutta eipä onnistunut sekään ja jotenkin meni maku koko hommasta... Pitkiä lenkkejäkään ei olla käyty, vähän vaan tuolla mehässä ollaan oltu. On niin PERKELEEN SAAMATON OLO... Huoh... Inhottaa, kun tuntuu, ettei Manu osaa mitään, eikä siitä hienosta luoksetulosta ole ollut tietoa pitkiin aikoihin.

Sitten vielä ärsyttää tuo heinänsyöminen. Maailman ärsyttävimpiä asioita on varmasti se, kun käydään iltapissillä ja keskitytään vaan ruohoon ja laidunnetaan ku joku ihme lammas... 

Äitienpäivänä käytiin tervehtimässä ukkia ja mummoa Kerimäellä. Ikinä Manu ei ole ollut huonovointinen autossa tai vihannut autokyytiä; meidän ihkaensimmäinen yhteinen automatkakin meni tosi hyvin nukkuen ja yrittäen löytää paras paikka nukkumiselle.

Kerimäellä tavattiin taas Manteli. Manuhan oli taas onnensa kukkuloilla, Manteli ei niinkään. Manukun on niin iso, että Mantelia taitaa hirvittää sen koko. 

Manteli on vaan niin ihana. Se rakastaa rapsutuksia, huomiota ja tekemistä ja meillä synkkaa Mantelin kanssa mahtavasti.

Mutta kyllä Manukin on rakas omana itsenään; pikkuisena tampionani joka tekee kiusaa kun jaksaa ♥