Kielteiset kommentit

Nyt parin päivän aikana anonyymit on vallan villiintyneet ja alkaneet kritisoida koiraani ja tekemisiämme. En tajunnut kirjoittaessani mm. ihmisistä koirakerhossa tai mätsäreissä, että joku oikeasti joskus eksyisi tänne tai... no, en tiedä. En oikeastaan ajatellut mitään. Mutta olen nyt poistanut tekstit ja olen tässä katselemassa, onko muualla mitään muiden haukkumista, jotta tästä nyt ei tosiaankaan tule mitään. Ja haluan nyt olla kohtelias ja osoittaa, että toimin väärin ja tiedän sen.

Minusta kritisointi on sallittua, kunhan sen perustelee.

Ihan hyvä, että tuotte oman huolenne esille esimerkiksi Manun murisemisesta, mutta haluan korostaa, ettei Manu ole ikinä tehnyt mitään. Pienenä kun se tuli meille, se pelkäsi kaikkia ja kaikkea, mutta nyt se on suht avoin kaikille. Se ilmoittaa vieraista haukkumalla ja murinalla, mutta kunhan se pääsee haistelemaan, se heiluttaa häntää ja inisee tai lähtee pois. Kun koiria tulee vastaan se vetää ja saattaa murista, mutta sitten se alkaa inistä ja haluaisi leikkiä. Koirapuistossa käymme, että se saisi koirakontakteja ja sitten saisi leikkiä. En oikein ymmärrä, miksi emme sitten saisi käydä koirapuistossa, jos Manu tykkää muiden koirien seurasta ja ainoa ongelma on sen raisu leikkitapa?

Pakko vielä ihmetellä, miksei sekarotuisia saa käyttää mätsäreissä? Ihan yhtä järki niitä rotupejakin on käyttää mätsäreissä, kun eihän ne loppujen lopuksi kostu siitä mitään. EIKUJOO! Saa ne kokemusta. No, niin saa seropitkin. Ihan kuin sekarotuisten kanssa ei tosiaankaan saisi tehdä yhtään mitään.

Olen tosiaankin tehnyt paljon virheitä Manun kanssa ja teen varmasti paljon jatkossakin. Manu on kuitenkin ensimmäinen koirani, eikä KUKAAN EI KUKAAN voi väittää, ettei tekisi virheitä koirankoulutuksessa. Manun kanssa on vielä paljon tekemistä, mutta en halua edes ajatella, missä me nyt oltais, jos missään ei oltais käyty Manun murinan takia.

Et ole enää minun

Nyt kun olen muuttanut pois, Manun "huoltajuus" on siirtynyt vanhemmilleni. Yleensä viikonloppuisin menen käymään kotona ja yritän käyttää Manua pitkillä lenkeillä ja touhuta sen kanssa. Mutta viikonloppu on aivan liian lyhyt aika nähdä ja tehdä kaikkea, sillä viikonloppuisin pitäisi myös tavata vanhoja ystäviä, sukulaisia ja olla ihan perheen kanssa. Välillä tuntuu, että haluan Manun mukaani kaupunkiin, mutta tiedän, että se olisi sitä kohtaan väärin, sillä vuodesta on tulossa aika rankka, sillä olen tunkenut lukujärjestykseni turhankin täyteen. Tässä jaksossa on neljänä päivänä 8-16 ja perjantaina 8-14.15 joten päivät ovat liian pitkiä koiralle olla yksin pienessä huoneessa. Ja Manu ei ole tottunut kerrostalossa elämiseen ja kokoaikaisiin ääniin ulkona, joten ei tiedä, miten Manu niihin reagoisi.

Olen nyt tässä viime aikoina taas vähän innostunut rally-tokosta ja meinaan aloittaa siinä kunnon harjoittelun. Manussa on kuitenkin potentiaalia, jota niin kovasti haluaisin päästä valjastamaan. Agilityssäkin se varmasti pärjäisi, jos olisi mahdollisuus päästä harjoittelemaan sitä paikassa, joka on aidattu ja jossa olisi minimaalisesti häiriötekijöitä. Meinaan jossain vaiheessa tuoda Manun pariksi päiväksi kaupunkiin, silloin kun minulla on vapaata ja viedä sen koirapuistoon, harjoiteltais vähän vilkkaammalla jalkakäytävällä (keskustaan en tätä vie haukkumaan ehkä koskaan) ja tehtäis kaikkea mukavaa, leikittäis ja riehuttais ja vaan oltais. Voi kun minnuu on sitä niin ikävä! En tänä viikonloppuna päässyt sitä katsomaan ja jotenkin tuntuu tosi oudolta.

Manusta on jotenkin tullut sellainen koira, kuin haluan sen olevan. Siinä on toki monia huonoja puolia, mutta ne eivät ole mitään niiden huonojen rinnalla. Vaikka Manu ei osaa kävellä hihnassa, eikä se aina kuuntele ja on raisu, eikä osaa aina lukea tilanteita, niin se on silti niin rakas. Se ei ole dominoiva, se osaa naurattaa tempuillaan, sitä saa käännellä ja väännellä ja se on leikkisä. Se on miun pölkkypää, jota mie rakastan. En mie enää halua mitään söpöä harrastepaimenkoiraa. Manu on nykyään miun ihannekoira. Sen mie haluan.

Kesän loppu

Olen ollut koko heinäkuun töissä, joten on kaikki nettiin liittyvä jäänyt aika vähälle. Meillä menee hyvin, mutta Manua ei voi pitää lähes ollenkaan vapaana ja Manu on alkanut murista uhkaavasti erityisesti miehille.  Mutta nyt ollaan vähän paremmassa jamassa ja tiukka kielto yleensä auttaa.

Tässä vielä pari kuvaa kesältä:

Kaksi marjaa - puolukka ja banaani

Paitsi, ettei banaani ole marja. Mutta eihän Manustakaan voi olla varma, onko se jänis vai laiskiainen.

Anyways, meille ei todellakaan ole tulossa/tullut toista koiraa. Mutta Manteli-koiran olen saanut "hellään huomaani" maanantaihin saakka. Vanha rouva pitää pojan ruodussa (ainakin osittain) ja ekan päivän "OMFG SÄ OOT PARAS MÄ HALUUN LEIKKII SUN KANSSA" palvomisen jälkeen Manu on pikkasen rauhoittunut ja ehkä jopa tajuaa, että Manteli ei enää oikein jaksa, vaikka se kiihtyykiin nollasta sataan sekunnissa.

Nuorisotoimen kamerakin sattu mukavasti olemaan minulla, joten kuviakin otin ihan kivasti. Nyt vaan pitäisi jaksaa siirtää kuvat koneelle (en toki laiska tai mitään). On ollut sen verta kuuma, että mitään järisyttävää ei olla tehty. Hommailtu tuossa pihassa oikeastaan ja silti koirat vaikuttaa ihan tyytyväisiltä.

Kesä ♥

Keskiviikko-perjantai välisenä yönä palasin Viron matkalta väsyneenä ja kassit täynnä tuliaisia. Muuten oikein mukava reissu ja tykkäsin Tartosta, mutta en tajua, miten yksi ihminen pystyy pilaamaan reissun niin monelta osin. 

Manu sai tuliaisiksi narulelun ja Manteli herkkutikkuja. Ihmiset saivat suklaan lisäksi jotain pientä tilpehööriä :)

Ihmeellisiä ei olla tehty, nähty tai koettu. Edes kunnon lenkkejä ei olla menty, mitä nyt tässä yksi päivä käytiin kokeilemassa pyörän kanssa juoksua, mikä meni siinä, että toinen mulkoilee minua erityisen pahasti ja jäätää koko ajan. Alko siitä hetkestä, kun laitoin valjaat päälle. En vain tajua, miten ne voivat lamaannuttaa tuon niin totaalisesti....

Manu on nyt pari kertaa saanut kunnon hepuleita ja vaan juossut, juossut ja juossut ympäri pihaa ja ärissyt mennessään. Ei toki huvittavaa, kun miettii minkälainen laiskimus se yleensä on.

Tänään sitten kävin vähän lähikaupassa ostelemassa. Manu sai luita ja koiranjauhelihaa, josta väsäsin nameja illalla, sekä jotain valmista namisätöstä, josta Manu tykkää. Manteli sai reissulta pesäpurua ja heinää, sekä annoin sille yhden herkkutikun, jota se on syönyt innolla.

Namien tekemisessä otin mallia Netta Stagen ohjeesta. Helppo tehdä ja Manu tykkäs ja sehän on tärkeintä!

Haluan vielä ilmoittaa kaikille, että The Palvelija on nyt virallisesti selvittänyt tiensä peruskoulusta! Seuraavaksi kohteena on Lappeenrannan lukio, joten siellä tavataan! Nyt hyvää, riemukasta, rauhallista, tarmokasta ja erityisesti teidän itsenne näköistä kesää!

Pieni suuri seikkailu

Heipä hei taas. Mitään ihmeellistä ei olla tehty, nautittu auringosta ja sitä rataa. Välillä ollaan harjoiteltu agilityn alkeita, eli hypitty esteitä, menty keppejä ja jotain A-esteen ja puomin yhdistelmäjuttushittiä palkaten välillä herkulla, välillä kepillä. Pitkään ei olla tehty, kun aina on niin kuuma. Ukkonenkin on kumahdellut, mutta Manu ei onneksi välitä.

Ja tänään Mantelikin pääsi ulkoilemaan. Sai vähän aikaa puputtaa ruohoa, mutta laitoin sitten viltin alle, ettei liikaa kerralla, jottei maha mene sekaisin. Olen tässä mietiskellyt, josko voisi tänne laitella aina vähän Mantelinkin kuulumisia, vaikka ne voivat vähän yksipuolisia ollakin.

Siitepöly ♥ Olen allerginen, joten silmiä kaihertaa alituiseen ja mikäs sen mukavampaa. Manu tykkää kahlailla vedessä ja oli ihan tosi mahtavaa, kun kintut oli ihan keltasina.

Meillä on jännä on-off luoksetulon suhteen. Eli siis välillä Manu on kuin unelma; pysyy lähellä, kuuntelee, tulee luokse jne. Ja hetkessä sen korvat katoaa ja koira on tipotiessään.

Tänään sitten tapahtui kauheita. Manu oli ns. vapaana, eli sillä oli se 15 metrin liina perässään. Minä kävin nopeasti sisällä ja unohduin maalaamaan kiikkua, kun yhtäkkiä mielessä jysähti. Manu. Menin äkkiä takapihalle, minne olin Manun jättänyt, mutta eihän se enää siellä ollut. Kävin katsomassa kaikki Manun normaalit paikat, mihin se lähtee haahuilemaan, mutta missään ei näkynyt mitään. Pelkäsin sen juosseen pellolta tielle ja jääneen auton alle. Sitten isän ystävä, joka asuu n. kilometrin päässä, soitti, että Manu oli löytynyt. Se oli kuulemma juossut pellolla tuhatta ja sataa ja tullut sitten autotielle hömöttämään. Eli aivan kuten olin pelännytkin. Onneksi isän ystävä oli saanut Manun pois tieltä, vaikka Manu ei ollut ensin antanut ottaa itseään kiinni. Menimme sitten hakemaan, eikä mokoma pallinaama edes vilkaissut meitä, katseli vain metsikköä. Näytti juuri siltä, että oli tehnyt pahojaan. Koiraa ei sitten huonioitu vähään aikaan, mutta nyt ollaan normaalisti. 

Onneksi ei käynyt mitään. En olisi koskaan antanut itselleni anteeksi. Mutta hengissä selvittiin tästäkin ja eespäin mennään. Emäntä lähtee maanantaiyönä luokkaretkelle ja jos polvi on huomenna täysin kunnossa, lähdetään kuluttamaan energiaa jotenkin, ennen kuin tie vie Tartoon. 

JA HYVÄ SUAMI! Pakko vähän hehkuttaa. Myönnettäköön, etten olis koskaan uskonut Suomen pelaavan finaalissa, mutta näköjään kaikki on mahdollista!

Rakkaus kestää myös ne ärsyttävimmät piirteet

Tässä on nyt vietetty pientä taukoa blogin puolella, sillä me ei olla tehty oikeastaan YHTÄÄN MITÄÄN. Kaikki, mitä olen suunnitellut, on mennyt aina jollain tavalla pieleen. Ensinnäki meidän piti aloittaa Manun kanssa agility about kaks viikkoa sitten, mutta eipä onnistunut sekään ja jotenkin meni maku koko hommasta... Pitkiä lenkkejäkään ei olla käyty, vähän vaan tuolla mehässä ollaan oltu. On niin PERKELEEN SAAMATON OLO... Huoh... Inhottaa, kun tuntuu, ettei Manu osaa mitään, eikä siitä hienosta luoksetulosta ole ollut tietoa pitkiin aikoihin.

Sitten vielä ärsyttää tuo heinänsyöminen. Maailman ärsyttävimpiä asioita on varmasti se, kun käydään iltapissillä ja keskitytään vaan ruohoon ja laidunnetaan ku joku ihme lammas... 

Äitienpäivänä käytiin tervehtimässä ukkia ja mummoa Kerimäellä. Ikinä Manu ei ole ollut huonovointinen autossa tai vihannut autokyytiä; meidän ihkaensimmäinen yhteinen automatkakin meni tosi hyvin nukkuen ja yrittäen löytää paras paikka nukkumiselle.

Kerimäellä tavattiin taas Manteli. Manuhan oli taas onnensa kukkuloilla, Manteli ei niinkään. Manukun on niin iso, että Mantelia taitaa hirvittää sen koko. 

Manteli on vaan niin ihana. Se rakastaa rapsutuksia, huomiota ja tekemistä ja meillä synkkaa Mantelin kanssa mahtavasti.

Mutta kyllä Manukin on rakas omana itsenään; pikkuisena tampionani joka tekee kiusaa kun jaksaa ♥

Ulkoilua

Nyt parin päivän ajan ollaan lenkkeilty ihan urakan kanssa, kun kyllästyin omaan laiskuuteeni! :D Latasin puhelimeen kaiken hyvän lisäksi Sport Trackerin, jonka avulla saan ees vähän osviittaa siitä, missä mennään. Torstaina lähdettiin ystäväni R:n ja hänen siskonsa patterdalenterrierin kanssa lenkille. Mukaan tarttui myöhemmin eräs toinen ystäväni T.

Aluksi käveltiin Manun kanssa pari kilsaa R:n luokse. Manuhan meni patteripojasta ihan sekaisin ja kun käveltiin jokunen matka pelloille, niin toinen vaan veti kun höyryjuna; hinkui kuin lihava sika ja kuolaa tippui varmaan ämpärillinen. Mutta voi sitä riemun määrää kun pojat pääsivät irti. Oli kuitenkin niin kuuma, ettei ne pitkään jaksanut rallitella - olisko viis-kymmenen minsaa :D Koirat oli kuitenkin huomattavasti täysjärkisempiä spurttailun jälkeen.

Lähettiin sitte kunnon kävelylle. Pari kertaa mentiin toisen koiran ohi - ilman murinoita (jee), mutta voi helkutti sitä vetämisen määrää! Ehkä tää tästä.

Matkaa tehtiin yhteensä lähes seittemän kilsaa! :)

Perjantaina lähettiin Manun kanssa sitten ihan kunnolla mehtäilemään. Löydettiin ittemme milloin mistäkin; jäyelaitoksen viereltä, suolta, keskeltä ei mitään. Kun oltiin puolisen toista tuntia rämmitty metsässä ilman mitään hajua siitä, missä ollaan, niin alkoi kieltämättä hiukan turhauttaa kun kaikkialla näkyi vain metsää, metsää, metsää.

Mutta vihdoin ja viimein löysin tien! Kahden ja puolen tunnin taivalluksen jälkeen oltiin kotona ja Manu pääsi pesulle, kun se oli taas rypenyt ties missä. Mutta lenkiltä jäi todella positiivinen olo, sillä Manu kesti hyvin vapaana! Pari kertaa piti huudella, mutta muuten olen erittäin tyytyväinen :)

Tänään eli lauantaina on ollut sitten lepopäivä, kun emäntä on ahkerasti opiskellut. Illalla oli pihan raivausta ja ryhdyin hurjaksi ja päästin Manun irti. Kerranko se hävisi, mutta tuli pitis takaisin kun tajusi minun huutelevan. Mikä ihmeen kuuliaisuuspiikki tuohon on iskenyt? Toki kalkkunalla on osuutta asiaan, mutta se ei selitä kaikkea! Olen vain niin innoissani tästä - ehkei vuoden kiivas yrittäminen mennytkään hukkaan?!

Manu osaa aina yllättää - niin hyvässä kuin pahassa :)

Suuressa maailmassa

Maanantaina käytiin viihdyttämässä tätiäni ja hänen koiriaan Tahvoa, Lunaa ja Ranea Lappeenrannassa, kun loput perheestä oli jääkoekko-ottelussa. Parin tunnin ajomatka meni ok, mitä nyt oli vähän tukalat oltavat. Yks vaan läähätti kieli pellolla, mutta kun ei vesi maistu niin ei se maistu.

Tätini asunto sijaitsee todella lähellä keskustaa ja ihmisiä oli sen mukaisesti. Kun koirat oli sisällä riehuneet jonkin aikaa, lähdimme sitten lenkille aikeinamne oikaista sataman torin kautta Linnoitukselle.

Olin ottanut nakkia mukaan tietäen, minkälaista tahtojen taistoa lenkillä tulisi olemaan. Nakit kuitenkin joutivat roskikseen, koska niistä ei vain kertakaikkiaan ollut hyötyä. Manu oli aivan kaikkien hajujen ja äänien vallassa ja se veti kuin höyryjuna ja kaiken hyvän lisäksi murisi ja haukkui muille - citykoira parhaimmillaan. Päätettiin jäädä torin laidalle laiturille vähän tottumaan ohikulkeviin koiriin. Siellä ei myöskään ollut niin kuuma, kuin torilla. Joillekin ohimeneville koirille Manu murisi ja haukkui, kun taas toisille se vaan veti ihan kauheasti. Loppua kohden meno alkoi vähän rauhoittua ja enää muristoin vain joillekin. Sitä en vaan tajua, kun pieni mäyriksen pentu sai murinat niskaansa - ei se kyllä liiemmin siitä välittänyt, mutta silti. Ehkei Manu vaan luuli, että kyseessä oli jokin vaarallinen ja kiero pikkuotus.

Voin sanoa, että vitutti. Voi sitä häpeän määrää, minkä tunsin kun muut koiranomistajat tuijotti meitä. Se oli ihan kauheaa. Ja minä kun en aina oikein osaa kontrolloida tuota minun äänenkäyttöäni, että... krhöm... En minä siis huutanut, mutta välillä päästelin EItä turhankin kovasti. Ja auta armias kun yritin saada Manua maahan... se vain tuijotti koirakamujaan ja läähätti ja minä sanoin kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla äänenpainoilla maahan, mutta ei, se oli jotenkin ylitsepääsemätöntä. Istuutuminen onnistui, mutta maahanmeno... gaash.

No, mitä muuta reissulta olisin voinut odottaa? Manu ei selvästi ole suurten kaupunkien ystävä, mutta ei sen tarvitse ollakaan - se on minun oma rakas puskajussini ja se riittää minulle.

Aurinkoista pääsiäistä!

Meillä pääsiäinen on sujunut ihanan aurinkoisissa ja rauhallisissa tunnelmissa. Laiskan omistajan onneksi Tahvo kumppaneineen tuli torstaina yökylään. Ongelmia toi whippet Luna, jonka silmäkulmassa on 2cm x 2cm murtuma. Luna ja Manu ei ollu samassa tilassa, jotta Lunalle ei kävis mitään. Reissu meni hyvin ja pojat käyttäyty suurimmaks osaks nätisti.

Perjantaina saapui Oulusta asti meille sukulaisia pääsiäisen viettoon. Manu osasi jopa olla nätisti, eikä hyppinyt pienempien päälle. 

Lauantaina Manun arkkivihollinen ja minun hyvä ystäväni saapui taas pitkästä aikaa meille. Edellisestä vierailusta voitte lukea tästä.

No, tällä kertaa Manu murisi taas. Sitä vain pelottaa ihan jumalattomasti... aina kun Manu murisi ja haukkui, komensin sitä tiukasti ja komentelu loppui taas vähäksi aikaa. Kaverini antoi myös välillä ties mitäkin herkkuja ja välillä oltiin niiiiin kaveria. Sitten taas kilahdettiin. No, en voi syyttää. Hän voi näyttää hiukan pelottavalta jos tahtoo :D

Lauantaina sitten tuli kunnon sukulaisryntäys ja Manteli tuli isovanhempien mukana. Välillä Manteli hermostui Manun lähentely yrityksiin, mutta pääasiassa olivat nätisti.

Ja asia mistä olin iloisen yllättynyt, oli se, kun Manu pysyi hyvin vapaana, vaikkei sillä ollut edes liinaa! Kutsuin Manua ja kun se tuli, niin kehuin kovasti ja palkkasin nakilla. Vaikka pari kertaa lähtikin kauemmas niin aina tuli ja kun oli lähdössä jonnekin kauemmas, niin painokas kielto sai Manun luopumaan kehittelemistään ideoista. Välillä Manu oli liinassakin, kun ri koko ajan jaksanut vahdata missä se liikkui. 

Kaiken kaikkiaan oikein hieno päivä ja kun ilmakin oli kuin juhannuksena, niin voiko parempaa ollakaan! 

Aito rakkaus yllättää

Meille kuuluu ei mitään. Ollaan lenkkeilty ja leikitty. Treenailtukaan ei olla, koska kavala, kavala laiskuus. 

Nyt suunnitelmissa varmaan se, että saahan mentyä agilityryhmään (taino, ei se oikeestaan oo miun kehtaamisesta kiinni, vaan vanhempieni. No joo, ymmärrän heitä ihan hyvin.

Rakastan tuota liinaa! Se on jokaisen lenkkimme pelastus! Se kaulaan, pellolle ja Manuhan tulee luokse! Niitä paria kertaahan, kun Manu on lähtenyt lintujen perään, ei luonnollisesti lasketa ;)

Mutta on se kiva tehdä välillä muutakin kuin hihnalenkkejä. Manu saa kuitenkin rämpiä vähän omilla teillään kunhan on näkyvillä. Liina hillitsee karkaushaluja ihanasti ♡
Ainut huono puoli liinassa on, että se on aina jossain pikku raossa kiinni niin, että koira pitää käydä vapauttamassa. Mutta hyödyt voittaa haitat ♡

Muutenkin Manu on toiminut viime päivinä innokkaasti ja toimeliaasti. Mutta välillä toinen on niin samperin hellyydenkipeä ja yrittää tulla miun ja matikanläksyjen väliin. Ja tottakai Manu voittaa ja saa kunnon halirapsutuslässytyspaijaukset.

Mitä seuraavaksi?

Okjei. Maanantaipäivästä ei tulekaan mitään itku-postausta, mikä on kyllä ihme. Hyvät tavat -ryhmä alkoi tavalliseen tapaan puol seittemän ja oltiin paikalla jo noin varttia yli kuus. Manu (yllätys yllätys) murisi koirille, joilla oli näyttelytreenit menossa. Siirryttiin takavasemmalle ja paskatin Manun vanhalla pellolla, jossa se kuitenkin kyttäsi kuin haukka kentällä olleita tyyppejä. Nakki kuitenkin toimi houkuttimena yllättävän hyvin ja sain huomion välillä itseeni. Minulla oli mukana myös ex-vinkuva kana/mikälie, joka kotona oli mahtava juttu, mutta kuinkas ollakkaan; kana laitettiin kuuseen odottelemaan ja sille tielle se sitten jäikin. Onko se vielä siellä seuraavan kerran, kun käydään torilla, vai eikö se ole? Se on täysi mysteeri.

Alkukankeudesta kun päästiin, niin rakkihan rupes jopa toimimaan! Se kuunteli, mitä sille sanoin ja namit uppos ku häkä! Välillä tietenkin piti äristä ja puhista ja saksanpaimenkoira, joku vaalea pentu ja cockeri oli pelottavia. Varsinkin kun sakemanni ja sen omistaja rupes leikkimään, niin niille piti haukkua. Ehkä mie saan sen vielä välinpitämättömäks tuollasia asioita kohtaan, mutta täällä mehän keskellä semmoseen on vähän vaikeeta siedättyy, kun ei näe ikinä muita kuin tuota naapurin nappea ja välillä muita koirakavereita, mutta nekin alkaa olla jo tuttuja, eikä niitä tarvitse ohittaa, vaan niiden kanssa leikitään. Pattitilanne (no ei oikeastaan, minä itse teen siitä pattitilanteen).

Kaiken kaikkiaan jäi hyvä maku suuhun ja harmittaa kauheasti, kun tuo ryhmä nyt loppui. Kysymys kuuluukin, mitä seuraavaksi?

Agilityä harrastellaan välillä pihalla omilla esteillä, joita nyt ovat kokonaiset hyppyeste ja puomi! Olen tässä nyt suunnitellut ja mietiskellyt, miten saisi tehtyä home-made putken, kun nuo nettikaupan putket on ihan hävyttömän kalliita! Ehkä saisin rakkaan isäni viemään minut sunnuntaisin agilitytreeneihin. Siellä voitaisiin käydä pari kertaa kokeilemassa esteitä ja saamassa vinkkejä ja sitten voitaisiin ruveta käymään kentällä omatoimisesti. Tai ei sitä tiedä, miten Manu suorituisi jos paikalla on muita ihmisiä, mutta minä en nyt oikein jaksa uskoa siihen, että siitä tulisi yhtään mitään :D

Sitten olen miettinyt verijälkeä. Manu suoriutui ainakin (pienempänä) penikkana koiraleirillä jäljestä tosi hyvin, mutta en tiedä haluanko herätellä sen enempää sen metsästäjänvaistoja, kun nyt on jo vähän vaikeuksia noitten lintujen ym. tirriäisten kanssa ja ai vitsi hajut on Manusta niin kertakaikkisenvastuttamattomanihania. Mutta Manu on metsämies ja se varmasti nauttisi siitä. En tiedä. Ei kai se koiraa pahenna, jos pari kertaa vuodessa käydään kokeilemassa.

Toko. Tästä en ole niin kauhean innostunut. Ehkä siksi, kun minulla ei ole mitään hajua, miten opettaa tokoliikkeitä. Varsinkin joku nouto? What? Tai joku ruutu? Öh...? Ja mihin ruudun opettelua tarvitaan? :D Siis onhan toko varmasti ihan mahtava laji, jos sen osaa tehdä oikein! Ja se tukee kaikkea ja muuta. Mutta se on ehkä turhan tarkkaa puuhaa ja itseäni ainakin harmittaa, jos asioita ei osata kunnolla (olen kylläkin alkanut tottua siihen, mutta silti!)

Ehkä nyt vähän aikaa keskitytään taas vaan luoksetuloon ja perusjuttuihin ja arkeen. Pitkiä lenkkejä, aktivointia ja agilitynalkeita. Ja sitten jotain temppuja ehkä. Ja pitäs taas pitkästä aikaa nähdä koirakavereita!

Ai niin. Tänään kun käytiin keskustassa, niin K-citymarketista tarttui (kiitos äidille): (älkää välittäkä laadusta :D)

HauHaun joku ihme pallonarutsydeemi,

4,90€

HauHaun apinaihmejuttu, toiveena, että kestäis ees vähän aikaa,

vähän yli 6€

Ja sitten Manu sai nahkarullia, niistä ei valitettavasti ole kuvaa.

Apinaa en ole Manulle vielä antanut, mutta Manu rakastui pallonaruun. Ja sen pitäs vielä kestääkin!

Ja hei, pakko ihkuttaa tästä päivästä vielä vähän! Oltiin pellolla ja Manu kesti liinan kanssa tosi hyvin lähettyvillä! Lähistöllä jopa lenteli lintuja ja vaikka ne oli älytsin kiinnostavia, niin kun huusin, niin poika pinko innoissaan miun luokse! Sitten rällättiin, riehuttiin ja pompittiin!

Pari kertaa kyllä piti vaatimalla vaatia poikaa tulemaan, mutta ainoastaan yhden kerran jouduin sen hakemaan. Toinen odotteli kiltisti mansikoitten vieressä ja tuijotti mua just sillä ilmeellä; "anteeeeeeeeks, mut ku mä halusin..." Ärähin kyllä sille ja vähän aikaa sai tepsutella takanani, kun käveltiin, mutta sitten päästin Manun pinteestä ja sitten taas riehuttiin ja oltiin niin peevelin onnellisen näkösiä.

Vaikka alla oleva kuva onkin maaliskuun alkupuolelta, niin se kuvas tämän päivän fiiliksiä aika hyvin.

Ja jee! Tästä päivästä teki vielä mahtavamman se, että the palvelija pääs mopon teoriakokeesta läpi! 

Best friend - and worst enemy

Tänään taas tajusin, miten paljon tuota murveloa rakastan. Vaikka sen kanssa palaa hermot, se on laiska, eikä kuuntele ja se murisee ja löytää energiaa aina väärään aikaan. En sano, että se on täydellinen koira minulle. Mutta silti; Manun kanssa onnistumiset oikeasti ovat elämän mahtavimpia hetkiä, sillä se ei todellakaan anna mitään helpolla.

Se, että Manu tulee koulupäivän jälkeen vastaan innosta riehuen, öristen ja kenkää kannellen ei ole ollut minulle itsestäänselvyys. Manulla ja minulla on viha-rakkaus-suhde pahimmillaan ja parhaimmillaan. Olen tehnyt työtä ja taas vielä vähän työtä, jotta Manu rakastaisi minua (kuulostipa lohduttomalta).

Vuoden ikäinen pikku riiviö on paras ystäväni ja viholliseni. Sen kanssa voi "riidellä", mutta sen jälkeen vain rakastetaan kahta kauheammin. Se on mun oma pikku möhköfanttini, josta viimeistään huomenna laitan tuskaisen kertomuksen epäonnisesta päivästämme.

Fiilistelyä

Kerranki vaan fiilistelyä :3 (ja kaks ikiaikaista kuvaa (hehheh))

Koirapuistosta joku parisen viikkoa sitten

Maanantaina oltiin taas Hyvät tavat -ryhmässä. Alku vedettiin taas läskiks ja yks suomenlapinkoira oli turhankin pelottava. Myöskään lelunraato ei kiinnostanu eikä kinkuista ja juustoista ollu mitään hyötyä. Otettiin sivulletuloja (meni hyvin), sekä ihan vaan istumista ja maahanmenoa.

Lähettiin sitten "kaupungille" käppäilemään. Tehtiin niin, että jos joku halusi niin jätti koiransa kaupanedustalle, meni itse piiloon ja muut koirat meni parin metrin päästä ohi. Manun kanssa en kokeillut (kaikki varmaan ymmärtää miksi :D)

Kun mentiin takaisin torille, niin jatkettiin harjoituksia; tällä kertaa ohituksia. Yhtäkkiä Manulla olikin mielenkiintoa! Innoissaan se seuras kinkun toivossa myös silloin, kun koirat oli vierekkäin (tottakai väliä oli jonkun verra). Valitettavasti namit loppu kesken ja kun muut teki ringin ja lähentyivät toisiaan, niin me leikittiin raadolla (olin ihan fiiliksissä, kun Manu leikki ihan innoissaan!)

Ja loppu ajasta Manu ei edes murissu kellekään, kun tarpeeks monta kertaa kielsin! Oli kyllä voittajafiilis tunnin jälkeen! :)

Maalla vs. kaupungissa

Ajattelin tehdä tällaisen ns. mielipidekirjoituksen maalla ja kaupungissa asumisesta koiran kanssa. Oma kokemukseni rajoittuu kaupunkiasumisen kohdalla vain sukulaisteni koiriin.

Eräs sukulaiseni totesi, että koiran paikka ei ole kaupungissa. Ihmettelin, että miksi. Miksi ihmeessä koiran olot olisivat yhtään sen kurjemmat kaupungissa kuin maalla? Maalla koira saa olla rauhassa ja koiran pitäminen on paljon helpompaa. Mutta valitettavan usein pihoissa näkee tylsistyneitä koiria pienissä häkeissään. Ja yleensä nämä ovat näitä metsästyskoiria. Kaupungissa sitä omaa fifiä on pakko aktivoida jotenkin, jottei se käy hankalaksi, sillä elämöivästä koirasta saa helposti häädön.

Minusta tärkein seikka on, että mihin koira on tottunut ja mikä sen käyttötarkoitus on. Manusta tuskin tulee rentoa kaupunkilaiskoiraa, joten jätän sen suosiolla kotiin kun lähden opiskelemaan. Mutta koira, joka on elänyt koko elämänsä kerrostalossa, ei hätkähdä rapun ääniä tai ihmisvilinää. Onhan toki yksilöitä, jotka eivät sitten millään vain pysty elämään kaupungissa esimerkiksi vahtiviettinsä tai suunnattoman arkuutensa takia.

Minusta on suorastaan idioottimaista hankkia laumanvartija kerrostalokämppään. Jo kokonsa puolesta se ei sovellu sinne. Laumanvartijoilla on niin vahva vietti vahtia ympäristöään, että johan jo järjen pitäisi kirkua, että yhtälö ei vain toimi.

Maalla koira voi olla vapaana. On metsää missä kirmata, eikä pieni haukku haavaa tee. Minusta se ympäristö ei kuitenkaan ole se tärkein tekijä, vaan se, miten paljon on valmis uhraamaan, jotta koira voi hyvin.

Toiminnantäyteistä

Mistähän sitä aloittais? No, jos mennään aikajärjestyksessä.

Lauantaina mentiin isän työpaikan pilkkikilpailuihin ja Manu lähti tietenkin mukaan. Sintin sinttiä en saanut, mutta Manu oli ensimmäiset kaks ja puol tuntia ihan nätisti, vaikka piti vähän öristä isoille (ja tosi pahoille) miehille. Käytiin vähän mehikössä ja Manu makas sammaleella tosi onnellisen näköisenä. Ah, ihanaa, kun aurinko paisto.

No, sitten mentiin grillikatoksen lähelle, johon ihmiset alkoi valumaan siinä vähän ennen yhtä. Oltiin siinä ulkopuolella, kun ihmiset söi sisäpuolella makkaraa. Eräs nainen ja lapsi tuli siihen kaiteen viereen ja se nainen vähän lässytteli onpa söpö koira. Manu sai jotkut kauheet raget ja rupes hirveesti murisemaan ilmeisesti siks, että sillä lapsella oli huppu päässä ja muutenkin oli vähän semmonen tummasävyinen.

Ette arvaa miten hävetti...

Sunnuntaina ei tainnut olla mitään erikoista. Manu oli mukana puusavotassa ja yritti hyppiä puupinojen päälle. Onneks ei käyny mitään.

Maanantai olikin aika kauhea päivä.Fysiikan koe koulussa, klo 15.15 mopon teoriakoe ja klo. 16 Manun rokotus. Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä klo. 18.30 Hyvät tavat -ryhmä.

Teoriakokeen aikana Manu oli veljeni kanssa kävelyllä. Kun sain feilattua kokeeni, lähdimme eläinlääkärille ja Manu sai yksvuotisrokotukset ja uuden rokotustodistuksen, kun vanha otti jalat alleen! Manu meni ihan reippaasti tervehtimään elliä, mutta Manu sai sähkärin hänen paidastaan ja jäi hyvin epäluuloiseksi naista kohtaan. Piikit anto kuitenkin laittaa hyvin ja lääkäri kehui turkkia ja sitä, miten poitsu on rohkaistunu :3

Sitten jäätiin oottelemaan Manun kanssa opetusta ja isä lähti välillä kotio. Suunnattiin koirapuistoon, jossa Mabu jonkin aikaa sitten nuuskutteli hajuja, ennen kuin lähettiin suunnistamaan. Suunnattiin kohti jäähallia, jonka takana olevan hyppyrimäen "takana" piilossa on koulutuskenttä. Tarvottiin verkkaiseen  tahtiin jäähallille asti, mutta kun oltiin menossa kohti hyppyrimäkeä, niin Manu sai kauhean pomppuhyppyloikka-kohtauksen ja se sai päänsä pannasta. En kerenny tehä muuta ku huutaa, kun koira meni jo menojaan niin onnellisen näköisenä. Huusin, lähdin pois, seurasin, ahdistelin, mutta ei. Se vain iloisena veti rallia. 

Ihme kyllä se sitten antoi ottaa ittensä kiinni. Ei kyllä Manulle kunnian kukko laulanu ja paskaisella fiiliksellä treeneihin, jotka alkoi vartin myöhässä. Ei se toki ole mitään, mutta ketutti hytistä kentän ulkopuolella märissä kengissä, koikkelehtivan koiran kanssa odottamassa mattimyöhäisiä.

Viimein sitten aloiteltiin. Ensin otettiin seuruuta ja pujoteltiin  koirien välistä, mikä meki imuttamalla iha jees. Ja istuminen paikallaan, kun muut meni ohi, meni tosi hyvin, en olis ikinä uskonu!

Jatkettiin sitten toivomillani agilityjutskilla. Jaertiin ryhmä puoliks ja harjoteltiin hyppyjä ja putkea. Todella hyvin ja motivoituneena veti molemmat. :) Tais olla hyvää nakkia!

Lopuksi oyettiin vielä luoksetuloa, mikä meni meidän osalta hienosti! :) Kerran kylläkin vaan tehtiin, kun namit loppu kesken. Mutta voin sanoa, että koira oli rätripoikki ja puhki, kun päästiin kotiin!

Reeniä reeniä

Vau! Kerrankin jotain hehkutettavaa!

Maanantain lievän "katastrofin" ja tiistain kiireellisen kerhonohjausillan jälkeen keskiviikkona pidin kotipihassa treenit. Otin käyttöön viime keväänä ostetun 15m hevosliinan. Hillitsi selvästi karkaamishaluja, ei yrittäny kertaakaan minnekään.

Pyrin pitämään treenit mahdollisimman hauskana. Paljon leikkiä komentojen välissä ja esimerkiksi kepit on osoittautuneet Manun suureksi intohimoksi.

Mentiin kerran puomi ja koko ajan Manu menee sen vatmemmin. Hyvä Manu! :)

Kaikki peruskäskyt sujuu meillä hyvin. Perusasentoa täytyy vielä viilailla, sillä tajusin juuri, että minulla on jäänyt päälle se, että koira menee vierelle ja jos asento ei ihan ole kohillaan, niin minä siirryn. No, pitää ruveta duunailemaan.

Maassaoloaikaakin pitäisi pidentä ja saada istumiskäskystä käsimerkki pois, että toimisi myös kaukona tämä käsky.

Pakko sanoa, että jäi voittajafiilis, vaikka vähän kaihertaakin se tosiseikka, että Manun kiinnostus johtui sen syömättömyydestä. Sitä ei nyt oikein iske aikuisten energiapapana, hirveen kitsaasti on vetäny sitä, joten ei ihme jos alkaa olemaan nälkä. No, muuta se ei saa. Oon kyllästyny nimittäin siihen, että Manu on välillä turhankin nirso ja välinpitämätön. Pitää tarkkailla.

Vielä treeneistä sen verran, että Manulla oli semmonen jännä innostunut pilke silmäkulmassa. Ihan kuin se ois oikeasti nauttinut siitä tekemisestä! :3 Ja kun lopeteltiin, niin Manu seuras minuu pihan poikki ja kun pysähyin, nikn sekin pysähty. Hyvä, ettei silmät pudonnu päästä! Ruhtinaallisin kehuin mentiin sit sisälle.

Hyvät tavat

Tänään käytiin siis KKK:n Hyvät tavat -ryhmässä kokeilemassa, miten onnistuu, kun viime kerrasta jäi suoraan sanottuna paska maku suuhun - ja kerrankin ilman meidän ansiota!
No, tästä kerrasta jäi paska maku suuhun myös. Tosin ihan meidän omasta takaa. Hienot, ihanat ja näpsäkät home-made makupalani eivät tuottaneet toivottua tulosta.

Alku meni siinä haahuillessa. Alussa jopa menin vahingossa näyttelytreenien ryhmään mukaan. Alkoivat juosta ympyrää kun saavuttiin ja luulin, että treenit alkoivat jo, joten juoksutin Manua niiden kanssa, vaikka eihän siitä tietenkään mitään tullut, vaan hajut veivät mukanaan. Sitten vasta tajusin, että damn, myöhän ollaan ihan väärässä ryhmässä!
Aluksi en saanut Manuun mitään kontaktia, mutta kyllä se pikku hiljaa alkoi sieltä löytyä. Laitoin Manun perusasentoon ja pyysin antamaan katsetta, mikä sujui ihan ok, vaikka välillä saikin päästellä sitä normaalia nyt-se-pärstä-tänne äännähdysmixausta. Oltiin ringissä ja yksitellen koirat kiersi ohjaajiensa kanssa muut koirat, mutta me jätettiin välistä. No, sehän meni oikeasti tosi mallikkaasti, kun Manu istui nätisti paikoillaan.

Sitten, se pelätty tilanne.

Manulta loppui mielenkiinto. Ihan tyystin ja kokonaan. Namit ei kiinnostanu, nakkilelu ei kiinnostanu, ei yhtikäs mikään, vain ne hajut siellä maassa. Meidät jaettiin kahteen ryhmään ja muodostettiin jonot. Sitten ohitusletka. Manu ei edes yrittänyt mennä niiden toisten koirien luo - vain ne hajut maassa veti puoleensa. Ei mitään kontaktia saanut. Jäätiin suosiolla sivummalle, kun ei siitä tullut helvettiäkään. Yritin kaikin keinoin saada Manun huomion, mutta se vain seuraili mitä muut duunaa. En tajua. En kertakaikkisesti tajua. Mikä niissä makupaloissa yhtäkkiä töksähti? Aamuruuan se sai, mutta ei iltaruokaa. Vähän namitusta ja sitten ihan kuin muuri olisi tullut namipalojen ja Manun väliin.

Mitä pitäis tehä? Olis ihana tehä Manun kanssa kaikenlaista, mutta inhottaa se ton EVVVK asenne, mikä tarttuu helposti myös minuun. 

Lopuksi tehtiin sitten vielä kaupunkikierros, mikä meni siinä, että Manu veti (yllättävän vähän kuitenkin), mutta välillä se sitten käveli suhtkoht nätisti. Muut käveli huomattavasti nopeammin kuin myö, mutta lopussa sitten käveltiin aika samaan tahtia. Manua tais vähän hirvittää meidän edellä olevat kaks saksanpaimenkoiran kokosta koiraa, toinen oli jonkinlainen harmaanruskea sakemanni ja toinen oli musta sekarotuinen (tai en ainakaan tunnistanut minkään rodun edustajaksi).

Kaikein kruunasi se, kun yritin jäädä keskustelemaan ohjaajan kanssa siitä, josko kerhon kentälle voisi mennä harjoittelemaan agilityä ja Manu päätti vetää jotkin ihme raget. Välillä se oli ihan nätisti ja välillä se sai kunnon haukkumurinaraivaripelkoaggressio -kohtaukset, vaikka se oli ollut ihan kunnolla koko sen tunnin. Kai alkoi ressukkaa jo väsymys painaa. Yritettiin siinä sitten sopia jotain alustavaa ja sitten lähdettiin.
Nyt ollaan sitten väsynyttä poikaa.

Eli, ensviikon ma ollaan ilmeisesti siellä kentällä, jos kenttä on sula. Ohjaaja ehdotti, että voitaisiin kokeilla jotain esteitä, sillä agilityä ei kannata aloitella yksin ilman kokenutta kaveria, jottei käy vahinkoa ja esteetkin ovat sen verran painavia ja niiden asentaminen vaikeaa, ettei yksin kannata mennä. Ihan turvallisuuden kannalta.

Sunnuntaisin olisi agilityä, mutta saas nähdä. Voi sinne mennä, mutta kysymys onkin, saanko kyytiä sunnuntaiaamuna kello kymmeneksi. Isä ei varmaan innoissaan ole lähdössä. En tiedä Manustakaan. En tiedä, onko meistä sittenkään yhtään mihinkään.

Kevättä rinnassa

Sitäpä sitä. On ihanaa, kun lumet on vähissä ja välillä on jopa kuivaa. Se taas ei ole yhtään kiva, että Manu on ku pullolla päähän lyöty.

Käytiin Manun kanssa lyhyellä pyörälenkillä ja voin sanoa, että alussa kyllä hirviyti, kun Manu pistää hanat auki ja tallan pohjaan. Manulla oli siis valjaat ja fleksi ja pidin puristin fleksiä ohjaussarven ja sormien välissä kun Manu posottaa. Se on kyllä ihan mahtava tunne, kun pyörä haluais tehä tuttavuutta ojan kanssa. Pakko oli päästää irti yhessä välissä. Sen sanon, että hengissä selvittiin ja ton kanssa en yleisille teille lähe.

No, ei tässä ollu ees mitään. Lenkin jälkeen sitten päästin Manun vapaaks kotipihassa ja heti oli lähössä seikkailemaan, mutta sain sen mielenkiinnon herätettyä kepin avulla ja vähän aikaa siinä sitten riekuttiin ja harjoteltiin siinä leikin sivussa hyppyestettä, eli ohjasin Manun esteelle ja kepin perässä se hyppäs matalalle asetetun esteen. Käskysanan ajoitus kyllä meni aina ihan pershiilleen...

No, sitten alkokin perseily ja herra sai kauheen  kohtauksen ja se oli menoa sitten. Sinne meni mehtään. Ai vittu ku vitutti, paremmin en sitä voi ilmaista. 

Lähin sitten hirmustuneena perään ja kuten tavallista, Manu luuli sitä leikiksi. Lähdin sitten kylmän viileästi pois ja toinen jäi kattomaan, että 'mitäh?'. Juoksi sitten perään ja tartuin pannasta kiinni ja raahasin kotio. En sanonut mitään, raahasin vain.

Sitten yritettiin pari kertaa karata aukinaisesta ovesta... Ei heti pysähtyny, kun huusin, mutta pysähtyi kuitenkin aliatuneesti keskelle pihaa ja minä pannasta vedin sen sisälle... huaah... Tiedän, en ole mikään pitkähermoisin koirankouluttaja. Olisin näissä kaikissa tilanteissa voinut toimia paremmin. Kun minä kehityn, niin Manukin kehittyy. Mutta tuntuu, että hermoista ja muista ei ole mitään jäljellä. 

PS. Alan taas vakavasti harkitsemaan pallitonta Manjaanaa.