Olin ottanut nakkia mukaan tietäen, minkälaista tahtojen taistoa lenkillä tulisi olemaan. Nakit kuitenkin joutivat roskikseen, koska niistä ei vain kertakaikkiaan ollut hyötyä. Manu oli aivan kaikkien hajujen ja äänien vallassa ja se veti kuin höyryjuna ja kaiken hyvän lisäksi murisi ja haukkui muille - citykoira parhaimmillaan. Päätettiin jäädä torin laidalle laiturille vähän tottumaan ohikulkeviin koiriin. Siellä ei myöskään ollut niin kuuma, kuin torilla. Joillekin ohimeneville koirille Manu murisi ja haukkui, kun taas toisille se vaan veti ihan kauheasti. Loppua kohden meno alkoi vähän rauhoittua ja enää muristoin vain joillekin. Sitä en vaan tajua, kun pieni mäyriksen pentu sai murinat niskaansa - ei se kyllä liiemmin siitä välittänyt, mutta silti. Ehkei Manu vaan luuli, että kyseessä oli jokin vaarallinen ja kiero pikkuotus.
Voin sanoa, että vitutti. Voi sitä häpeän määrää, minkä tunsin kun muut koiranomistajat tuijotti meitä. Se oli ihan kauheaa. Ja minä kun en aina oikein osaa kontrolloida tuota minun äänenkäyttöäni, että... krhöm... En minä siis huutanut, mutta välillä päästelin EItä turhankin kovasti. Ja auta armias kun yritin saada Manua maahan... se vain tuijotti koirakamujaan ja läähätti ja minä sanoin kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla äänenpainoilla maahan, mutta ei, se oli jotenkin ylitsepääsemätöntä. Istuutuminen onnistui, mutta maahanmeno... gaash.
No, mitä muuta reissulta olisin voinut odottaa? Manu ei selvästi ole suurten kaupunkien ystävä, mutta ei sen tarvitse ollakaan - se on minun oma rakas puskajussini ja se riittää minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti