Kielteiset kommentit

Nyt parin päivän aikana anonyymit on vallan villiintyneet ja alkaneet kritisoida koiraani ja tekemisiämme. En tajunnut kirjoittaessani mm. ihmisistä koirakerhossa tai mätsäreissä, että joku oikeasti joskus eksyisi tänne tai... no, en tiedä. En oikeastaan ajatellut mitään. Mutta olen nyt poistanut tekstit ja olen tässä katselemassa, onko muualla mitään muiden haukkumista, jotta tästä nyt ei tosiaankaan tule mitään. Ja haluan nyt olla kohtelias ja osoittaa, että toimin väärin ja tiedän sen.

Minusta kritisointi on sallittua, kunhan sen perustelee.

Ihan hyvä, että tuotte oman huolenne esille esimerkiksi Manun murisemisesta, mutta haluan korostaa, ettei Manu ole ikinä tehnyt mitään. Pienenä kun se tuli meille, se pelkäsi kaikkia ja kaikkea, mutta nyt se on suht avoin kaikille. Se ilmoittaa vieraista haukkumalla ja murinalla, mutta kunhan se pääsee haistelemaan, se heiluttaa häntää ja inisee tai lähtee pois. Kun koiria tulee vastaan se vetää ja saattaa murista, mutta sitten se alkaa inistä ja haluaisi leikkiä. Koirapuistossa käymme, että se saisi koirakontakteja ja sitten saisi leikkiä. En oikein ymmärrä, miksi emme sitten saisi käydä koirapuistossa, jos Manu tykkää muiden koirien seurasta ja ainoa ongelma on sen raisu leikkitapa?

Pakko vielä ihmetellä, miksei sekarotuisia saa käyttää mätsäreissä? Ihan yhtä järki niitä rotupejakin on käyttää mätsäreissä, kun eihän ne loppujen lopuksi kostu siitä mitään. EIKUJOO! Saa ne kokemusta. No, niin saa seropitkin. Ihan kuin sekarotuisten kanssa ei tosiaankaan saisi tehdä yhtään mitään.

Olen tosiaankin tehnyt paljon virheitä Manun kanssa ja teen varmasti paljon jatkossakin. Manu on kuitenkin ensimmäinen koirani, eikä KUKAAN EI KUKAAN voi väittää, ettei tekisi virheitä koirankoulutuksessa. Manun kanssa on vielä paljon tekemistä, mutta en halua edes ajatella, missä me nyt oltais, jos missään ei oltais käyty Manun murinan takia.

Et ole enää minun

Nyt kun olen muuttanut pois, Manun "huoltajuus" on siirtynyt vanhemmilleni. Yleensä viikonloppuisin menen käymään kotona ja yritän käyttää Manua pitkillä lenkeillä ja touhuta sen kanssa. Mutta viikonloppu on aivan liian lyhyt aika nähdä ja tehdä kaikkea, sillä viikonloppuisin pitäisi myös tavata vanhoja ystäviä, sukulaisia ja olla ihan perheen kanssa. Välillä tuntuu, että haluan Manun mukaani kaupunkiin, mutta tiedän, että se olisi sitä kohtaan väärin, sillä vuodesta on tulossa aika rankka, sillä olen tunkenut lukujärjestykseni turhankin täyteen. Tässä jaksossa on neljänä päivänä 8-16 ja perjantaina 8-14.15 joten päivät ovat liian pitkiä koiralle olla yksin pienessä huoneessa. Ja Manu ei ole tottunut kerrostalossa elämiseen ja kokoaikaisiin ääniin ulkona, joten ei tiedä, miten Manu niihin reagoisi.

Olen nyt tässä viime aikoina taas vähän innostunut rally-tokosta ja meinaan aloittaa siinä kunnon harjoittelun. Manussa on kuitenkin potentiaalia, jota niin kovasti haluaisin päästä valjastamaan. Agilityssäkin se varmasti pärjäisi, jos olisi mahdollisuus päästä harjoittelemaan sitä paikassa, joka on aidattu ja jossa olisi minimaalisesti häiriötekijöitä. Meinaan jossain vaiheessa tuoda Manun pariksi päiväksi kaupunkiin, silloin kun minulla on vapaata ja viedä sen koirapuistoon, harjoiteltais vähän vilkkaammalla jalkakäytävällä (keskustaan en tätä vie haukkumaan ehkä koskaan) ja tehtäis kaikkea mukavaa, leikittäis ja riehuttais ja vaan oltais. Voi kun minnuu on sitä niin ikävä! En tänä viikonloppuna päässyt sitä katsomaan ja jotenkin tuntuu tosi oudolta.

Manusta on jotenkin tullut sellainen koira, kuin haluan sen olevan. Siinä on toki monia huonoja puolia, mutta ne eivät ole mitään niiden huonojen rinnalla. Vaikka Manu ei osaa kävellä hihnassa, eikä se aina kuuntele ja on raisu, eikä osaa aina lukea tilanteita, niin se on silti niin rakas. Se ei ole dominoiva, se osaa naurattaa tempuillaan, sitä saa käännellä ja väännellä ja se on leikkisä. Se on miun pölkkypää, jota mie rakastan. En mie enää halua mitään söpöä harrastepaimenkoiraa. Manu on nykyään miun ihannekoira. Sen mie haluan.