Onnistumisen tunne

Tänään sain olla tosi ylpeä tosta penteleestä! Lähdettiin siis lenkille kaverini kanssa ja se käveli välillä jopa ilman vetämistä! No, käytiin urheilukentällä, jonka yhteydessä on myös luistelukaukalo ja sitten pukkareitten edessä on pieni jäädytetty alue. Me oltiin sitten kaverini kanssa urkkakentän siellä metsänrajassa ja keskellä. Ensin Manu oli hihnassa, mutta se tuntu kuuntelevan tosi hyvin ja juustot kiinnosti sitä extra-paljon, joten päästin sen irti. Vitsit se oli innoissaan, juoksenneltiin vaan ympäriinsä, eikä sitä kiinnostanut ollenkaan ne ihmiset siellä kaukalossa, vaan se tuli aina, kun kutsuin sitä. Tehtiin pari kertaa niin, että menin piiloon ja kaveri lähetti Manun matkaan - ja innokkaasti se etsikin!

Yhden kerran meinasi vain "eksyä" sinne pienen jääalueen lähelle, mutta kyllä se sitten tuli, kun vähäsen maanittelin. Olin kuitenkin tosi ylpeä Manusta, sillä jokin aika sitten luulin sen olevan mahdotonta pitää sitä noin! Miks näitä onnistumisen tunteita ei vois olla useemminkin? :D

Feilataan mielummin yhdessä?

Heipodei taas vähästä aikaa! Mitään pärisyttävää ei ole tapahtunut. Minä ja Manu ollaan kummatkin perseilty kuluvalla viikolla ihan urakan kanssa. Minua ei ole hirveästi hotsittanut tehdä tuon kanssa mitään, kun mikään ei tunnu onnistuvan. Mutta se kyllä näkyy heti meidän suhteessa ja Manun olemuksessa jos sillä ei ole ollut mitään muuta kuin hihnalenkkejä. On taas parina yönä lennellyt keksipaketit ja leipäpussit ku poitsu on kehitellyt itselleen tekemistä...

Lauantaina aamusta yritin taas vaihteeksi keksiä jotain kivaa tekemistä. Sekoitin lihaliemikuution veteen ja laitoin juomapulloon. Takapihan metsään yritin sitten tehdä "jäljen, mutta aines loppui äkisti ja siitä tuli vaan sellanen ihme suoran epäsuora töhry.

Ennen kuin lähettiin "jäljelle", käytiin pikku vetopyrähdyksellä, mutta Manuahan ei olis voinu vähempää kiinnostaa... Inhottaa ku valahtaa ihan passiiviseks ku sille työntää nuo valjaat niskaan. Panta päällä sitte vedetään ku höyryjuna. Hei oikeesti?

No, eihän siitä jäljestä tietenkään mitään tullut. Ensin ketutti, kun se vaan lompsi miun astelemissa jäljissä, eikä kiinnostunu upeasta viivastani, hyvä kun vilkaisi sitä. Mutta päätin kerranki miettiä asiaa positiivisesti (jos sen voi niin ilmaista). Manustahan tulisi hyvä ihmisen jäljittäjä!

Ja Manuahan ei tietenkään vähempääkään olisi voinut kiinnostaa "jäljen" päähän asetetut herkut, eli luu, kinkkusiivut ja porkkana. "Ei ku miuta kiinnostaa ihan kaikki muu ku tehä sitä mitä sie haluut!"

Sunnuntaina meni paremmin. Käytiin mehässä juoksentelemassa parin tunnin ajan ja hyvin meni, vaikka yhen kerran kävikin jossain kaukana huitelemassa. Välillä olin jopa iloinen: Missä vaiheessa tää on ruvennu onnistumaan näin hyvin?

Yhessä välissä Manu vaan jäi tuijottamaan takasinmeno suuntaan jotenkin levottomana. Sinne se kahto ja odotti jotain. Mutta kuten näette alemmasta kuvasta, siellä ei ole mitään tai ketään.

Aksaesteet made in Home

Elikkä tässä pari iltaa ollaan väsäilty isän kanssa Manulle puomia. Ensin siitä tuli liian auttamatta liian jyrkkä ja tänään sitten madallettiin ja loivennettiin sitä. Minun mielestäni se on vieläkin liian jyrkkä, mutta isäpä on sitä mieltä, että pitäähän sillä koiralla haasteita olla.

Kokeiltiin siis tänään, mutta uskaltaa laittaa vain etutassut laudalle ja yrittää sitten siitä onkia kinkkua itselleen. Välillä tuli kolmaskin jalka laudalle, mutta neljäs jäi ikävästi ulkopuolelle. Nythän molemmissa "laskusilloissa" on kaksi tukipuuta, mutta kolmannet tarvii ainakin. 

Sitten tänään vielä tuhosin meidän korin, jotta sain siitä "tunnelin". Pikkasen liian pieni, eikä Manu millään halunnut mennä läpi. Lyttäsin sitten höskän kasaan ja tein siitä renkaan, jonka läpi sain sen menemään pari kertaa. Harmittaa vaan, kun pentukoulussa Manu meni tunnelin tosi hyvin ja viime kesän leirillä puomikin saatiin mentyä, mutta nyt ei mistään tullut mitään. No, vielä ei saa heittää pyyhettä kehään, vaan pikku hiljaa. Kyllä tää tästä. 

Ja esteet kun on, mitä on, niin kai niitä nyt vähän saa kattoo kieroon.

(Manu ei halunnut sisälle)

Kaupungilla

Tai no, kaupungilla ja kaupungilla. Käytiin taas vaihteeksi Kiteen keskustassa. Siellä olikin yllättävän paljon koiria ja ohitettavia ihmisiä - ja arvatkaa kenellä oli makupaloja mukana? No ei minulla ainakaan.

Eli, lähettiin normaalisti hallilta käppäilemään. Yhessä vaiheessa meijän takaa tuli koira, mutta se siirty toiselle puolelle tietä. Ja sitten tuli vastaan. Fleksi vaan mahdollisimman lyhyelle, koira lumipenkan ja itsensä väliin ja kävelem mahdollisimman päättäväisesti eteen ja jos yritti vetästä toista päin, niin jalka vaan eteen. Näyttää varmaan vaan vähän siltä, etten saa pideltyy Manua, kun hampaat irvessä sitä pitelen (no en nyt ehkä, mutta melkein :D)

Myöhemmin toisella puolella tietä meni tanskandoggi, mutta Manu vaan vilkuili sitä, mutta yllättävää kyllä se ei ruvennu vinkumaan ja hyppimään ja tekemään sitä sen tanssahtelua. Sitten alko virtaamaan ihmisiä ja ihan hitokseen. Olo oli aika tukala, kun en tiennyt, millon Manunkin hermo pettää, kun niin paljon tulvi ihmisiä. Eikä ne viittiny tietenkään tulla kerralla, vaan pareittain aina jonkun metrin välein, niin piti koko ajan keskittyä. Mutta Manu oli tosi nätisti! Ei ees paljoo välittäny ihmisistä, jotka kuitenkin käveli ihan sairaan läheltä. Pidin kuitenkin jalan valmiina ja hihna oli lyhyellä, mutta Manu käveli tienvartta haistellen ja ympärilleen vilkuillen. Tais sitäkin vähän jännittää ne ihmiset ja ei se varmaan pitkään olis enää kestänyt Olen kuitenkin ihan tyytyväinen tuohon meidän suoritukseen ja Manu sai vähän tuntumaa isompaan ihmismäärään :)

Ja muuten hyvää ystävänpäivää kaikille!

Luoksetulosta

Kaikki sukulaiseni, ystäväni ja ne, jotka ovat tätä blogia vähänkään seuranneet, tietävät suruisan kuuluisan luoksetulosekoilumme. Pienenähän meillä ei oikeastaan mikään sujunut, varsinkaan luoksetulo ja se oli jo silloin hyvin itsenäinen nulikka. En ollut Manusta tarpeeksi kiinnostava ja namit oli Manusta ihan out.

No, edistymistä tapahtui aina välillä, mutta sitten taas mentiin takapakkia. Välillä tuli heti, välillä sai mennä ihan perään asti, että missä se mulkero oikein lymyää.

Parhaitenhan Manun vapaana pito onnistuu, kun on muita koiria, jotka osaavat pysyä kunnolla vapaana, eivätkä lähde minnekään seikkailemaan. Ja Manuhan lähtee pihassa, se ei pitkään kattele tuttuja mestoja, mutta jos ollaan vähänkin vieraammassa metsässä, niin ai vitsi, se on ku unelma - yleensä.

Meillä oli tässä taas jakso, millon ei oikein vapaana pidosta tullut hölkäsen pöläystä... Mutta sen jälkeen, kun Tahvo ja whippetit kävi, se on ollu yllättävän hyvin vapaana sen pari kertaa mitä oon sitä irti pitäny :0 Eilen käytiin lapparin ja sen omistajan kanssa lenkillä soramontulla (tai joku sellanen) ja kun oikastiin Manun kanssa pellon kautta, niin pidin sitä siellä vapaana ja vaikka meni välillä aika kauas, niin piti todella hyvin silmällä, mihin suuntaan minä läksin ja kun huusin, niin tuli luokse ja sai sen jälkeen toki nakkipalkan. Vitsit, että oli voittajafiilis!

Tielle tultaessa otin toki Manun kiinni. Ooteltiin siinä tiensivussa lapparia ja kun ne sitten lähesty, niin Manu kävi maahan makaamaan ja tuijotti hievahtamatta. Ei mörissy tai päästäny pihaustakaan, häntä vaan alko vatkamaan peevalisti kun tajus ketkä tulee. Mutta ne sai tulla ihan kohdalle, ennen kun se alko vinkumaan ja vouhkamaan. Vetää siinä sitten sitä syrjään, jotta voi päästää irti.

Ja tottakai Manu oli riemuissaan, kun pääs taas pitkästä aikaa kaverin kanssa peuhaamaan. Miten se saakaan niin onnelliseksi nähdä koiran nauttivan elämästä?

Tässä vielä joku randomkuva Manusta ja Mantelista.