Ulkoilua

Nyt parin päivän ajan ollaan lenkkeilty ihan urakan kanssa, kun kyllästyin omaan laiskuuteeni! :D Latasin puhelimeen kaiken hyvän lisäksi Sport Trackerin, jonka avulla saan ees vähän osviittaa siitä, missä mennään. Torstaina lähdettiin ystäväni R:n ja hänen siskonsa patterdalenterrierin kanssa lenkille. Mukaan tarttui myöhemmin eräs toinen ystäväni T.

Aluksi käveltiin Manun kanssa pari kilsaa R:n luokse. Manuhan meni patteripojasta ihan sekaisin ja kun käveltiin jokunen matka pelloille, niin toinen vaan veti kun höyryjuna; hinkui kuin lihava sika ja kuolaa tippui varmaan ämpärillinen. Mutta voi sitä riemun määrää kun pojat pääsivät irti. Oli kuitenkin niin kuuma, ettei ne pitkään jaksanut rallitella - olisko viis-kymmenen minsaa :D Koirat oli kuitenkin huomattavasti täysjärkisempiä spurttailun jälkeen.

Lähettiin sitte kunnon kävelylle. Pari kertaa mentiin toisen koiran ohi - ilman murinoita (jee), mutta voi helkutti sitä vetämisen määrää! Ehkä tää tästä.

Matkaa tehtiin yhteensä lähes seittemän kilsaa! :)

Perjantaina lähettiin Manun kanssa sitten ihan kunnolla mehtäilemään. Löydettiin ittemme milloin mistäkin; jäyelaitoksen viereltä, suolta, keskeltä ei mitään. Kun oltiin puolisen toista tuntia rämmitty metsässä ilman mitään hajua siitä, missä ollaan, niin alkoi kieltämättä hiukan turhauttaa kun kaikkialla näkyi vain metsää, metsää, metsää.

Mutta vihdoin ja viimein löysin tien! Kahden ja puolen tunnin taivalluksen jälkeen oltiin kotona ja Manu pääsi pesulle, kun se oli taas rypenyt ties missä. Mutta lenkiltä jäi todella positiivinen olo, sillä Manu kesti hyvin vapaana! Pari kertaa piti huudella, mutta muuten olen erittäin tyytyväinen :)

Tänään eli lauantaina on ollut sitten lepopäivä, kun emäntä on ahkerasti opiskellut. Illalla oli pihan raivausta ja ryhdyin hurjaksi ja päästin Manun irti. Kerranko se hävisi, mutta tuli pitis takaisin kun tajusi minun huutelevan. Mikä ihmeen kuuliaisuuspiikki tuohon on iskenyt? Toki kalkkunalla on osuutta asiaan, mutta se ei selitä kaikkea! Olen vain niin innoissani tästä - ehkei vuoden kiivas yrittäminen mennytkään hukkaan?!

Manu osaa aina yllättää - niin hyvässä kuin pahassa :)

Suuressa maailmassa

Maanantaina käytiin viihdyttämässä tätiäni ja hänen koiriaan Tahvoa, Lunaa ja Ranea Lappeenrannassa, kun loput perheestä oli jääkoekko-ottelussa. Parin tunnin ajomatka meni ok, mitä nyt oli vähän tukalat oltavat. Yks vaan läähätti kieli pellolla, mutta kun ei vesi maistu niin ei se maistu.

Tätini asunto sijaitsee todella lähellä keskustaa ja ihmisiä oli sen mukaisesti. Kun koirat oli sisällä riehuneet jonkin aikaa, lähdimme sitten lenkille aikeinamne oikaista sataman torin kautta Linnoitukselle.

Olin ottanut nakkia mukaan tietäen, minkälaista tahtojen taistoa lenkillä tulisi olemaan. Nakit kuitenkin joutivat roskikseen, koska niistä ei vain kertakaikkiaan ollut hyötyä. Manu oli aivan kaikkien hajujen ja äänien vallassa ja se veti kuin höyryjuna ja kaiken hyvän lisäksi murisi ja haukkui muille - citykoira parhaimmillaan. Päätettiin jäädä torin laidalle laiturille vähän tottumaan ohikulkeviin koiriin. Siellä ei myöskään ollut niin kuuma, kuin torilla. Joillekin ohimeneville koirille Manu murisi ja haukkui, kun taas toisille se vaan veti ihan kauheasti. Loppua kohden meno alkoi vähän rauhoittua ja enää muristoin vain joillekin. Sitä en vaan tajua, kun pieni mäyriksen pentu sai murinat niskaansa - ei se kyllä liiemmin siitä välittänyt, mutta silti. Ehkei Manu vaan luuli, että kyseessä oli jokin vaarallinen ja kiero pikkuotus.

Voin sanoa, että vitutti. Voi sitä häpeän määrää, minkä tunsin kun muut koiranomistajat tuijotti meitä. Se oli ihan kauheaa. Ja minä kun en aina oikein osaa kontrolloida tuota minun äänenkäyttöäni, että... krhöm... En minä siis huutanut, mutta välillä päästelin EItä turhankin kovasti. Ja auta armias kun yritin saada Manua maahan... se vain tuijotti koirakamujaan ja läähätti ja minä sanoin kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla äänenpainoilla maahan, mutta ei, se oli jotenkin ylitsepääsemätöntä. Istuutuminen onnistui, mutta maahanmeno... gaash.

No, mitä muuta reissulta olisin voinut odottaa? Manu ei selvästi ole suurten kaupunkien ystävä, mutta ei sen tarvitse ollakaan - se on minun oma rakas puskajussini ja se riittää minulle.

Aurinkoista pääsiäistä!

Meillä pääsiäinen on sujunut ihanan aurinkoisissa ja rauhallisissa tunnelmissa. Laiskan omistajan onneksi Tahvo kumppaneineen tuli torstaina yökylään. Ongelmia toi whippet Luna, jonka silmäkulmassa on 2cm x 2cm murtuma. Luna ja Manu ei ollu samassa tilassa, jotta Lunalle ei kävis mitään. Reissu meni hyvin ja pojat käyttäyty suurimmaks osaks nätisti.

Perjantaina saapui Oulusta asti meille sukulaisia pääsiäisen viettoon. Manu osasi jopa olla nätisti, eikä hyppinyt pienempien päälle. 

Lauantaina Manun arkkivihollinen ja minun hyvä ystäväni saapui taas pitkästä aikaa meille. Edellisestä vierailusta voitte lukea tästä.

No, tällä kertaa Manu murisi taas. Sitä vain pelottaa ihan jumalattomasti... aina kun Manu murisi ja haukkui, komensin sitä tiukasti ja komentelu loppui taas vähäksi aikaa. Kaverini antoi myös välillä ties mitäkin herkkuja ja välillä oltiin niiiiin kaveria. Sitten taas kilahdettiin. No, en voi syyttää. Hän voi näyttää hiukan pelottavalta jos tahtoo :D

Lauantaina sitten tuli kunnon sukulaisryntäys ja Manteli tuli isovanhempien mukana. Välillä Manteli hermostui Manun lähentely yrityksiin, mutta pääasiassa olivat nätisti.

Ja asia mistä olin iloisen yllättynyt, oli se, kun Manu pysyi hyvin vapaana, vaikkei sillä ollut edes liinaa! Kutsuin Manua ja kun se tuli, niin kehuin kovasti ja palkkasin nakilla. Vaikka pari kertaa lähtikin kauemmas niin aina tuli ja kun oli lähdössä jonnekin kauemmas, niin painokas kielto sai Manun luopumaan kehittelemistään ideoista. Välillä Manu oli liinassakin, kun ri koko ajan jaksanut vahdata missä se liikkui. 

Kaiken kaikkiaan oikein hieno päivä ja kun ilmakin oli kuin juhannuksena, niin voiko parempaa ollakaan! 

Aito rakkaus yllättää

Meille kuuluu ei mitään. Ollaan lenkkeilty ja leikitty. Treenailtukaan ei olla, koska kavala, kavala laiskuus. 

Nyt suunnitelmissa varmaan se, että saahan mentyä agilityryhmään (taino, ei se oikeestaan oo miun kehtaamisesta kiinni, vaan vanhempieni. No joo, ymmärrän heitä ihan hyvin.

Rakastan tuota liinaa! Se on jokaisen lenkkimme pelastus! Se kaulaan, pellolle ja Manuhan tulee luokse! Niitä paria kertaahan, kun Manu on lähtenyt lintujen perään, ei luonnollisesti lasketa ;)

Mutta on se kiva tehdä välillä muutakin kuin hihnalenkkejä. Manu saa kuitenkin rämpiä vähän omilla teillään kunhan on näkyvillä. Liina hillitsee karkaushaluja ihanasti ♡
Ainut huono puoli liinassa on, että se on aina jossain pikku raossa kiinni niin, että koira pitää käydä vapauttamassa. Mutta hyödyt voittaa haitat ♡

Muutenkin Manu on toiminut viime päivinä innokkaasti ja toimeliaasti. Mutta välillä toinen on niin samperin hellyydenkipeä ja yrittää tulla miun ja matikanläksyjen väliin. Ja tottakai Manu voittaa ja saa kunnon halirapsutuslässytyspaijaukset.

Mitä seuraavaksi?

Okjei. Maanantaipäivästä ei tulekaan mitään itku-postausta, mikä on kyllä ihme. Hyvät tavat -ryhmä alkoi tavalliseen tapaan puol seittemän ja oltiin paikalla jo noin varttia yli kuus. Manu (yllätys yllätys) murisi koirille, joilla oli näyttelytreenit menossa. Siirryttiin takavasemmalle ja paskatin Manun vanhalla pellolla, jossa se kuitenkin kyttäsi kuin haukka kentällä olleita tyyppejä. Nakki kuitenkin toimi houkuttimena yllättävän hyvin ja sain huomion välillä itseeni. Minulla oli mukana myös ex-vinkuva kana/mikälie, joka kotona oli mahtava juttu, mutta kuinkas ollakkaan; kana laitettiin kuuseen odottelemaan ja sille tielle se sitten jäikin. Onko se vielä siellä seuraavan kerran, kun käydään torilla, vai eikö se ole? Se on täysi mysteeri.

Alkukankeudesta kun päästiin, niin rakkihan rupes jopa toimimaan! Se kuunteli, mitä sille sanoin ja namit uppos ku häkä! Välillä tietenkin piti äristä ja puhista ja saksanpaimenkoira, joku vaalea pentu ja cockeri oli pelottavia. Varsinkin kun sakemanni ja sen omistaja rupes leikkimään, niin niille piti haukkua. Ehkä mie saan sen vielä välinpitämättömäks tuollasia asioita kohtaan, mutta täällä mehän keskellä semmoseen on vähän vaikeeta siedättyy, kun ei näe ikinä muita kuin tuota naapurin nappea ja välillä muita koirakavereita, mutta nekin alkaa olla jo tuttuja, eikä niitä tarvitse ohittaa, vaan niiden kanssa leikitään. Pattitilanne (no ei oikeastaan, minä itse teen siitä pattitilanteen).

Kaiken kaikkiaan jäi hyvä maku suuhun ja harmittaa kauheasti, kun tuo ryhmä nyt loppui. Kysymys kuuluukin, mitä seuraavaksi?

Agilityä harrastellaan välillä pihalla omilla esteillä, joita nyt ovat kokonaiset hyppyeste ja puomi! Olen tässä nyt suunnitellut ja mietiskellyt, miten saisi tehtyä home-made putken, kun nuo nettikaupan putket on ihan hävyttömän kalliita! Ehkä saisin rakkaan isäni viemään minut sunnuntaisin agilitytreeneihin. Siellä voitaisiin käydä pari kertaa kokeilemassa esteitä ja saamassa vinkkejä ja sitten voitaisiin ruveta käymään kentällä omatoimisesti. Tai ei sitä tiedä, miten Manu suorituisi jos paikalla on muita ihmisiä, mutta minä en nyt oikein jaksa uskoa siihen, että siitä tulisi yhtään mitään :D

Sitten olen miettinyt verijälkeä. Manu suoriutui ainakin (pienempänä) penikkana koiraleirillä jäljestä tosi hyvin, mutta en tiedä haluanko herätellä sen enempää sen metsästäjänvaistoja, kun nyt on jo vähän vaikeuksia noitten lintujen ym. tirriäisten kanssa ja ai vitsi hajut on Manusta niin kertakaikkisenvastuttamattomanihania. Mutta Manu on metsämies ja se varmasti nauttisi siitä. En tiedä. Ei kai se koiraa pahenna, jos pari kertaa vuodessa käydään kokeilemassa.

Toko. Tästä en ole niin kauhean innostunut. Ehkä siksi, kun minulla ei ole mitään hajua, miten opettaa tokoliikkeitä. Varsinkin joku nouto? What? Tai joku ruutu? Öh...? Ja mihin ruudun opettelua tarvitaan? :D Siis onhan toko varmasti ihan mahtava laji, jos sen osaa tehdä oikein! Ja se tukee kaikkea ja muuta. Mutta se on ehkä turhan tarkkaa puuhaa ja itseäni ainakin harmittaa, jos asioita ei osata kunnolla (olen kylläkin alkanut tottua siihen, mutta silti!)

Ehkä nyt vähän aikaa keskitytään taas vaan luoksetuloon ja perusjuttuihin ja arkeen. Pitkiä lenkkejä, aktivointia ja agilitynalkeita. Ja sitten jotain temppuja ehkä. Ja pitäs taas pitkästä aikaa nähdä koirakavereita!

Ai niin. Tänään kun käytiin keskustassa, niin K-citymarketista tarttui (kiitos äidille): (älkää välittäkä laadusta :D)

HauHaun joku ihme pallonarutsydeemi,

4,90€

HauHaun apinaihmejuttu, toiveena, että kestäis ees vähän aikaa,

vähän yli 6€

Ja sitten Manu sai nahkarullia, niistä ei valitettavasti ole kuvaa.

Apinaa en ole Manulle vielä antanut, mutta Manu rakastui pallonaruun. Ja sen pitäs vielä kestääkin!

Ja hei, pakko ihkuttaa tästä päivästä vielä vähän! Oltiin pellolla ja Manu kesti liinan kanssa tosi hyvin lähettyvillä! Lähistöllä jopa lenteli lintuja ja vaikka ne oli älytsin kiinnostavia, niin kun huusin, niin poika pinko innoissaan miun luokse! Sitten rällättiin, riehuttiin ja pompittiin!

Pari kertaa kyllä piti vaatimalla vaatia poikaa tulemaan, mutta ainoastaan yhden kerran jouduin sen hakemaan. Toinen odotteli kiltisti mansikoitten vieressä ja tuijotti mua just sillä ilmeellä; "anteeeeeeeeks, mut ku mä halusin..." Ärähin kyllä sille ja vähän aikaa sai tepsutella takanani, kun käveltiin, mutta sitten päästin Manun pinteestä ja sitten taas riehuttiin ja oltiin niin peevelin onnellisen näkösiä.

Vaikka alla oleva kuva onkin maaliskuun alkupuolelta, niin se kuvas tämän päivän fiiliksiä aika hyvin.

Ja jee! Tästä päivästä teki vielä mahtavamman se, että the palvelija pääs mopon teoriakokeesta läpi! 

Best friend - and worst enemy

Tänään taas tajusin, miten paljon tuota murveloa rakastan. Vaikka sen kanssa palaa hermot, se on laiska, eikä kuuntele ja se murisee ja löytää energiaa aina väärään aikaan. En sano, että se on täydellinen koira minulle. Mutta silti; Manun kanssa onnistumiset oikeasti ovat elämän mahtavimpia hetkiä, sillä se ei todellakaan anna mitään helpolla.

Se, että Manu tulee koulupäivän jälkeen vastaan innosta riehuen, öristen ja kenkää kannellen ei ole ollut minulle itsestäänselvyys. Manulla ja minulla on viha-rakkaus-suhde pahimmillaan ja parhaimmillaan. Olen tehnyt työtä ja taas vielä vähän työtä, jotta Manu rakastaisi minua (kuulostipa lohduttomalta).

Vuoden ikäinen pikku riiviö on paras ystäväni ja viholliseni. Sen kanssa voi "riidellä", mutta sen jälkeen vain rakastetaan kahta kauheammin. Se on mun oma pikku möhköfanttini, josta viimeistään huomenna laitan tuskaisen kertomuksen epäonnisesta päivästämme.

Fiilistelyä

Kerranki vaan fiilistelyä :3 (ja kaks ikiaikaista kuvaa (hehheh))

Koirapuistosta joku parisen viikkoa sitten

Maanantaina oltiin taas Hyvät tavat -ryhmässä. Alku vedettiin taas läskiks ja yks suomenlapinkoira oli turhankin pelottava. Myöskään lelunraato ei kiinnostanu eikä kinkuista ja juustoista ollu mitään hyötyä. Otettiin sivulletuloja (meni hyvin), sekä ihan vaan istumista ja maahanmenoa.

Lähettiin sitten "kaupungille" käppäilemään. Tehtiin niin, että jos joku halusi niin jätti koiransa kaupanedustalle, meni itse piiloon ja muut koirat meni parin metrin päästä ohi. Manun kanssa en kokeillut (kaikki varmaan ymmärtää miksi :D)

Kun mentiin takaisin torille, niin jatkettiin harjoituksia; tällä kertaa ohituksia. Yhtäkkiä Manulla olikin mielenkiintoa! Innoissaan se seuras kinkun toivossa myös silloin, kun koirat oli vierekkäin (tottakai väliä oli jonkun verra). Valitettavasti namit loppu kesken ja kun muut teki ringin ja lähentyivät toisiaan, niin me leikittiin raadolla (olin ihan fiiliksissä, kun Manu leikki ihan innoissaan!)

Ja loppu ajasta Manu ei edes murissu kellekään, kun tarpeeks monta kertaa kielsin! Oli kyllä voittajafiilis tunnin jälkeen! :)