Voi hyvin, edeltä mennyt.

Lähdön hetki on tässä. 

Voi hyvin, edeltä mennyt.

Tervehdi puolestamme

maailmankaikkeutta.

Lepo ja rauha

ympäröiköön sinut.

-Eeva Kilpi

Rakas marsuni, jonka kanssa olemme taivaltaneet yhteensä yli neljä vuotta, siirtyi pe-la välisenä yönä vihreämmille niityille. Ikävä on kova. Koko alkuviikon ajan on tuntunut, kuin joku löisi aina ajoittain nyrkillä naamaan. En ole sisäistänyt asiaa kunnolla, kun en kerinnyt olemaan kotoa paljoakaan. Viikonloppu pelottaa, kun menen kotiin, sillä silloin varmaan vasta kunnolla tajuan, että Manteli on todellakin poissa.

Äiti ja isä oli tehny ihanasti. Ne oli asettanu Mantelin kauniiseen, lahjapaperilla koristettuun laatikkoon ja sinne se oli aseteltu heinien keskelle. Kun kannoin sitä hautapaikalle, ajattelin vain, kuinka pieni ja yksin se on. Kaivoin haudan itse routaiseen maahan ja pakko sanoa, että se oli äärimmäisen terapeuttista. Isä oli tehnyt myös ristin Mantelille ja jotenkin... olin vain niin kiitollinen.

Minua on kalvanut syyllisyys siitä, että en ehtinyt näkemään sitä enää viimeisenä iltana. Olisin ehtinyt olemaan sen kanssa, jos en olisi mennyt riparille isoseksi. Kuulin tästä asiasta siis vasta sunnuntaina, kun olin lähdössä leiriltä. OLISIN EHTINYT NÄKEMÄÄN SEN, PAIJATA JA PITÄÄ HYVÄNÄ, mutta olin leirillä... Se painaa nyt eniten. 

Kuolema yllättää aina. Ei sitä osaa ikinä odottaa. Olo on nyt ihan hirveä, tuntuu, että kirjottaessa tätä tekstiä, on alkanut tajuta mitä on todella tapahtunut. 

Sattuu. Surettaa. Syyllisyys painaa. Olo on epätodellinen. 

Mutta aika auttaa suruun ja ikävään. 

Kielteiset kommentit

Nyt parin päivän aikana anonyymit on vallan villiintyneet ja alkaneet kritisoida koiraani ja tekemisiämme. En tajunnut kirjoittaessani mm. ihmisistä koirakerhossa tai mätsäreissä, että joku oikeasti joskus eksyisi tänne tai... no, en tiedä. En oikeastaan ajatellut mitään. Mutta olen nyt poistanut tekstit ja olen tässä katselemassa, onko muualla mitään muiden haukkumista, jotta tästä nyt ei tosiaankaan tule mitään. Ja haluan nyt olla kohtelias ja osoittaa, että toimin väärin ja tiedän sen.

Minusta kritisointi on sallittua, kunhan sen perustelee.

Ihan hyvä, että tuotte oman huolenne esille esimerkiksi Manun murisemisesta, mutta haluan korostaa, ettei Manu ole ikinä tehnyt mitään. Pienenä kun se tuli meille, se pelkäsi kaikkia ja kaikkea, mutta nyt se on suht avoin kaikille. Se ilmoittaa vieraista haukkumalla ja murinalla, mutta kunhan se pääsee haistelemaan, se heiluttaa häntää ja inisee tai lähtee pois. Kun koiria tulee vastaan se vetää ja saattaa murista, mutta sitten se alkaa inistä ja haluaisi leikkiä. Koirapuistossa käymme, että se saisi koirakontakteja ja sitten saisi leikkiä. En oikein ymmärrä, miksi emme sitten saisi käydä koirapuistossa, jos Manu tykkää muiden koirien seurasta ja ainoa ongelma on sen raisu leikkitapa?

Pakko vielä ihmetellä, miksei sekarotuisia saa käyttää mätsäreissä? Ihan yhtä järki niitä rotupejakin on käyttää mätsäreissä, kun eihän ne loppujen lopuksi kostu siitä mitään. EIKUJOO! Saa ne kokemusta. No, niin saa seropitkin. Ihan kuin sekarotuisten kanssa ei tosiaankaan saisi tehdä yhtään mitään.

Olen tosiaankin tehnyt paljon virheitä Manun kanssa ja teen varmasti paljon jatkossakin. Manu on kuitenkin ensimmäinen koirani, eikä KUKAAN EI KUKAAN voi väittää, ettei tekisi virheitä koirankoulutuksessa. Manun kanssa on vielä paljon tekemistä, mutta en halua edes ajatella, missä me nyt oltais, jos missään ei oltais käyty Manun murinan takia.

Et ole enää minun

Nyt kun olen muuttanut pois, Manun "huoltajuus" on siirtynyt vanhemmilleni. Yleensä viikonloppuisin menen käymään kotona ja yritän käyttää Manua pitkillä lenkeillä ja touhuta sen kanssa. Mutta viikonloppu on aivan liian lyhyt aika nähdä ja tehdä kaikkea, sillä viikonloppuisin pitäisi myös tavata vanhoja ystäviä, sukulaisia ja olla ihan perheen kanssa. Välillä tuntuu, että haluan Manun mukaani kaupunkiin, mutta tiedän, että se olisi sitä kohtaan väärin, sillä vuodesta on tulossa aika rankka, sillä olen tunkenut lukujärjestykseni turhankin täyteen. Tässä jaksossa on neljänä päivänä 8-16 ja perjantaina 8-14.15 joten päivät ovat liian pitkiä koiralle olla yksin pienessä huoneessa. Ja Manu ei ole tottunut kerrostalossa elämiseen ja kokoaikaisiin ääniin ulkona, joten ei tiedä, miten Manu niihin reagoisi.

Olen nyt tässä viime aikoina taas vähän innostunut rally-tokosta ja meinaan aloittaa siinä kunnon harjoittelun. Manussa on kuitenkin potentiaalia, jota niin kovasti haluaisin päästä valjastamaan. Agilityssäkin se varmasti pärjäisi, jos olisi mahdollisuus päästä harjoittelemaan sitä paikassa, joka on aidattu ja jossa olisi minimaalisesti häiriötekijöitä. Meinaan jossain vaiheessa tuoda Manun pariksi päiväksi kaupunkiin, silloin kun minulla on vapaata ja viedä sen koirapuistoon, harjoiteltais vähän vilkkaammalla jalkakäytävällä (keskustaan en tätä vie haukkumaan ehkä koskaan) ja tehtäis kaikkea mukavaa, leikittäis ja riehuttais ja vaan oltais. Voi kun minnuu on sitä niin ikävä! En tänä viikonloppuna päässyt sitä katsomaan ja jotenkin tuntuu tosi oudolta.

Manusta on jotenkin tullut sellainen koira, kuin haluan sen olevan. Siinä on toki monia huonoja puolia, mutta ne eivät ole mitään niiden huonojen rinnalla. Vaikka Manu ei osaa kävellä hihnassa, eikä se aina kuuntele ja on raisu, eikä osaa aina lukea tilanteita, niin se on silti niin rakas. Se ei ole dominoiva, se osaa naurattaa tempuillaan, sitä saa käännellä ja väännellä ja se on leikkisä. Se on miun pölkkypää, jota mie rakastan. En mie enää halua mitään söpöä harrastepaimenkoiraa. Manu on nykyään miun ihannekoira. Sen mie haluan.

Kesän loppu

Olen ollut koko heinäkuun töissä, joten on kaikki nettiin liittyvä jäänyt aika vähälle. Meillä menee hyvin, mutta Manua ei voi pitää lähes ollenkaan vapaana ja Manu on alkanut murista uhkaavasti erityisesti miehille.  Mutta nyt ollaan vähän paremmassa jamassa ja tiukka kielto yleensä auttaa.

Tässä vielä pari kuvaa kesältä:

Kaksi marjaa - puolukka ja banaani

Paitsi, ettei banaani ole marja. Mutta eihän Manustakaan voi olla varma, onko se jänis vai laiskiainen.

Anyways, meille ei todellakaan ole tulossa/tullut toista koiraa. Mutta Manteli-koiran olen saanut "hellään huomaani" maanantaihin saakka. Vanha rouva pitää pojan ruodussa (ainakin osittain) ja ekan päivän "OMFG SÄ OOT PARAS MÄ HALUUN LEIKKII SUN KANSSA" palvomisen jälkeen Manu on pikkasen rauhoittunut ja ehkä jopa tajuaa, että Manteli ei enää oikein jaksa, vaikka se kiihtyykiin nollasta sataan sekunnissa.

Nuorisotoimen kamerakin sattu mukavasti olemaan minulla, joten kuviakin otin ihan kivasti. Nyt vaan pitäisi jaksaa siirtää kuvat koneelle (en toki laiska tai mitään). On ollut sen verta kuuma, että mitään järisyttävää ei olla tehty. Hommailtu tuossa pihassa oikeastaan ja silti koirat vaikuttaa ihan tyytyväisiltä.

Kesä ♥

Keskiviikko-perjantai välisenä yönä palasin Viron matkalta väsyneenä ja kassit täynnä tuliaisia. Muuten oikein mukava reissu ja tykkäsin Tartosta, mutta en tajua, miten yksi ihminen pystyy pilaamaan reissun niin monelta osin. 

Manu sai tuliaisiksi narulelun ja Manteli herkkutikkuja. Ihmiset saivat suklaan lisäksi jotain pientä tilpehööriä :)

Ihmeellisiä ei olla tehty, nähty tai koettu. Edes kunnon lenkkejä ei olla menty, mitä nyt tässä yksi päivä käytiin kokeilemassa pyörän kanssa juoksua, mikä meni siinä, että toinen mulkoilee minua erityisen pahasti ja jäätää koko ajan. Alko siitä hetkestä, kun laitoin valjaat päälle. En vain tajua, miten ne voivat lamaannuttaa tuon niin totaalisesti....

Manu on nyt pari kertaa saanut kunnon hepuleita ja vaan juossut, juossut ja juossut ympäri pihaa ja ärissyt mennessään. Ei toki huvittavaa, kun miettii minkälainen laiskimus se yleensä on.

Tänään sitten kävin vähän lähikaupassa ostelemassa. Manu sai luita ja koiranjauhelihaa, josta väsäsin nameja illalla, sekä jotain valmista namisätöstä, josta Manu tykkää. Manteli sai reissulta pesäpurua ja heinää, sekä annoin sille yhden herkkutikun, jota se on syönyt innolla.

Namien tekemisessä otin mallia Netta Stagen ohjeesta. Helppo tehdä ja Manu tykkäs ja sehän on tärkeintä!

Haluan vielä ilmoittaa kaikille, että The Palvelija on nyt virallisesti selvittänyt tiensä peruskoulusta! Seuraavaksi kohteena on Lappeenrannan lukio, joten siellä tavataan! Nyt hyvää, riemukasta, rauhallista, tarmokasta ja erityisesti teidän itsenne näköistä kesää!

Pieni suuri seikkailu

Heipä hei taas. Mitään ihmeellistä ei olla tehty, nautittu auringosta ja sitä rataa. Välillä ollaan harjoiteltu agilityn alkeita, eli hypitty esteitä, menty keppejä ja jotain A-esteen ja puomin yhdistelmäjuttushittiä palkaten välillä herkulla, välillä kepillä. Pitkään ei olla tehty, kun aina on niin kuuma. Ukkonenkin on kumahdellut, mutta Manu ei onneksi välitä.

Ja tänään Mantelikin pääsi ulkoilemaan. Sai vähän aikaa puputtaa ruohoa, mutta laitoin sitten viltin alle, ettei liikaa kerralla, jottei maha mene sekaisin. Olen tässä mietiskellyt, josko voisi tänne laitella aina vähän Mantelinkin kuulumisia, vaikka ne voivat vähän yksipuolisia ollakin.

Siitepöly ♥ Olen allerginen, joten silmiä kaihertaa alituiseen ja mikäs sen mukavampaa. Manu tykkää kahlailla vedessä ja oli ihan tosi mahtavaa, kun kintut oli ihan keltasina.

Meillä on jännä on-off luoksetulon suhteen. Eli siis välillä Manu on kuin unelma; pysyy lähellä, kuuntelee, tulee luokse jne. Ja hetkessä sen korvat katoaa ja koira on tipotiessään.

Tänään sitten tapahtui kauheita. Manu oli ns. vapaana, eli sillä oli se 15 metrin liina perässään. Minä kävin nopeasti sisällä ja unohduin maalaamaan kiikkua, kun yhtäkkiä mielessä jysähti. Manu. Menin äkkiä takapihalle, minne olin Manun jättänyt, mutta eihän se enää siellä ollut. Kävin katsomassa kaikki Manun normaalit paikat, mihin se lähtee haahuilemaan, mutta missään ei näkynyt mitään. Pelkäsin sen juosseen pellolta tielle ja jääneen auton alle. Sitten isän ystävä, joka asuu n. kilometrin päässä, soitti, että Manu oli löytynyt. Se oli kuulemma juossut pellolla tuhatta ja sataa ja tullut sitten autotielle hömöttämään. Eli aivan kuten olin pelännytkin. Onneksi isän ystävä oli saanut Manun pois tieltä, vaikka Manu ei ollut ensin antanut ottaa itseään kiinni. Menimme sitten hakemaan, eikä mokoma pallinaama edes vilkaissut meitä, katseli vain metsikköä. Näytti juuri siltä, että oli tehnyt pahojaan. Koiraa ei sitten huonioitu vähään aikaan, mutta nyt ollaan normaalisti. 

Onneksi ei käynyt mitään. En olisi koskaan antanut itselleni anteeksi. Mutta hengissä selvittiin tästäkin ja eespäin mennään. Emäntä lähtee maanantaiyönä luokkaretkelle ja jos polvi on huomenna täysin kunnossa, lähdetään kuluttamaan energiaa jotenkin, ennen kuin tie vie Tartoon. 

JA HYVÄ SUAMI! Pakko vähän hehkuttaa. Myönnettäköön, etten olis koskaan uskonut Suomen pelaavan finaalissa, mutta näköjään kaikki on mahdollista!

Rakkaus kestää myös ne ärsyttävimmät piirteet

Tässä on nyt vietetty pientä taukoa blogin puolella, sillä me ei olla tehty oikeastaan YHTÄÄN MITÄÄN. Kaikki, mitä olen suunnitellut, on mennyt aina jollain tavalla pieleen. Ensinnäki meidän piti aloittaa Manun kanssa agility about kaks viikkoa sitten, mutta eipä onnistunut sekään ja jotenkin meni maku koko hommasta... Pitkiä lenkkejäkään ei olla käyty, vähän vaan tuolla mehässä ollaan oltu. On niin PERKELEEN SAAMATON OLO... Huoh... Inhottaa, kun tuntuu, ettei Manu osaa mitään, eikä siitä hienosta luoksetulosta ole ollut tietoa pitkiin aikoihin.

Sitten vielä ärsyttää tuo heinänsyöminen. Maailman ärsyttävimpiä asioita on varmasti se, kun käydään iltapissillä ja keskitytään vaan ruohoon ja laidunnetaan ku joku ihme lammas... 

Äitienpäivänä käytiin tervehtimässä ukkia ja mummoa Kerimäellä. Ikinä Manu ei ole ollut huonovointinen autossa tai vihannut autokyytiä; meidän ihkaensimmäinen yhteinen automatkakin meni tosi hyvin nukkuen ja yrittäen löytää paras paikka nukkumiselle.

Kerimäellä tavattiin taas Manteli. Manuhan oli taas onnensa kukkuloilla, Manteli ei niinkään. Manukun on niin iso, että Mantelia taitaa hirvittää sen koko. 

Manteli on vaan niin ihana. Se rakastaa rapsutuksia, huomiota ja tekemistä ja meillä synkkaa Mantelin kanssa mahtavasti.

Mutta kyllä Manukin on rakas omana itsenään; pikkuisena tampionani joka tekee kiusaa kun jaksaa ♥

Ulkoilua

Nyt parin päivän ajan ollaan lenkkeilty ihan urakan kanssa, kun kyllästyin omaan laiskuuteeni! :D Latasin puhelimeen kaiken hyvän lisäksi Sport Trackerin, jonka avulla saan ees vähän osviittaa siitä, missä mennään. Torstaina lähdettiin ystäväni R:n ja hänen siskonsa patterdalenterrierin kanssa lenkille. Mukaan tarttui myöhemmin eräs toinen ystäväni T.

Aluksi käveltiin Manun kanssa pari kilsaa R:n luokse. Manuhan meni patteripojasta ihan sekaisin ja kun käveltiin jokunen matka pelloille, niin toinen vaan veti kun höyryjuna; hinkui kuin lihava sika ja kuolaa tippui varmaan ämpärillinen. Mutta voi sitä riemun määrää kun pojat pääsivät irti. Oli kuitenkin niin kuuma, ettei ne pitkään jaksanut rallitella - olisko viis-kymmenen minsaa :D Koirat oli kuitenkin huomattavasti täysjärkisempiä spurttailun jälkeen.

Lähettiin sitte kunnon kävelylle. Pari kertaa mentiin toisen koiran ohi - ilman murinoita (jee), mutta voi helkutti sitä vetämisen määrää! Ehkä tää tästä.

Matkaa tehtiin yhteensä lähes seittemän kilsaa! :)

Perjantaina lähettiin Manun kanssa sitten ihan kunnolla mehtäilemään. Löydettiin ittemme milloin mistäkin; jäyelaitoksen viereltä, suolta, keskeltä ei mitään. Kun oltiin puolisen toista tuntia rämmitty metsässä ilman mitään hajua siitä, missä ollaan, niin alkoi kieltämättä hiukan turhauttaa kun kaikkialla näkyi vain metsää, metsää, metsää.

Mutta vihdoin ja viimein löysin tien! Kahden ja puolen tunnin taivalluksen jälkeen oltiin kotona ja Manu pääsi pesulle, kun se oli taas rypenyt ties missä. Mutta lenkiltä jäi todella positiivinen olo, sillä Manu kesti hyvin vapaana! Pari kertaa piti huudella, mutta muuten olen erittäin tyytyväinen :)

Tänään eli lauantaina on ollut sitten lepopäivä, kun emäntä on ahkerasti opiskellut. Illalla oli pihan raivausta ja ryhdyin hurjaksi ja päästin Manun irti. Kerranko se hävisi, mutta tuli pitis takaisin kun tajusi minun huutelevan. Mikä ihmeen kuuliaisuuspiikki tuohon on iskenyt? Toki kalkkunalla on osuutta asiaan, mutta se ei selitä kaikkea! Olen vain niin innoissani tästä - ehkei vuoden kiivas yrittäminen mennytkään hukkaan?!

Manu osaa aina yllättää - niin hyvässä kuin pahassa :)

Suuressa maailmassa

Maanantaina käytiin viihdyttämässä tätiäni ja hänen koiriaan Tahvoa, Lunaa ja Ranea Lappeenrannassa, kun loput perheestä oli jääkoekko-ottelussa. Parin tunnin ajomatka meni ok, mitä nyt oli vähän tukalat oltavat. Yks vaan läähätti kieli pellolla, mutta kun ei vesi maistu niin ei se maistu.

Tätini asunto sijaitsee todella lähellä keskustaa ja ihmisiä oli sen mukaisesti. Kun koirat oli sisällä riehuneet jonkin aikaa, lähdimme sitten lenkille aikeinamne oikaista sataman torin kautta Linnoitukselle.

Olin ottanut nakkia mukaan tietäen, minkälaista tahtojen taistoa lenkillä tulisi olemaan. Nakit kuitenkin joutivat roskikseen, koska niistä ei vain kertakaikkiaan ollut hyötyä. Manu oli aivan kaikkien hajujen ja äänien vallassa ja se veti kuin höyryjuna ja kaiken hyvän lisäksi murisi ja haukkui muille - citykoira parhaimmillaan. Päätettiin jäädä torin laidalle laiturille vähän tottumaan ohikulkeviin koiriin. Siellä ei myöskään ollut niin kuuma, kuin torilla. Joillekin ohimeneville koirille Manu murisi ja haukkui, kun taas toisille se vaan veti ihan kauheasti. Loppua kohden meno alkoi vähän rauhoittua ja enää muristoin vain joillekin. Sitä en vaan tajua, kun pieni mäyriksen pentu sai murinat niskaansa - ei se kyllä liiemmin siitä välittänyt, mutta silti. Ehkei Manu vaan luuli, että kyseessä oli jokin vaarallinen ja kiero pikkuotus.

Voin sanoa, että vitutti. Voi sitä häpeän määrää, minkä tunsin kun muut koiranomistajat tuijotti meitä. Se oli ihan kauheaa. Ja minä kun en aina oikein osaa kontrolloida tuota minun äänenkäyttöäni, että... krhöm... En minä siis huutanut, mutta välillä päästelin EItä turhankin kovasti. Ja auta armias kun yritin saada Manua maahan... se vain tuijotti koirakamujaan ja läähätti ja minä sanoin kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla äänenpainoilla maahan, mutta ei, se oli jotenkin ylitsepääsemätöntä. Istuutuminen onnistui, mutta maahanmeno... gaash.

No, mitä muuta reissulta olisin voinut odottaa? Manu ei selvästi ole suurten kaupunkien ystävä, mutta ei sen tarvitse ollakaan - se on minun oma rakas puskajussini ja se riittää minulle.