Voi hyvin, edeltä mennyt.

Lähdön hetki on tässä. 

Voi hyvin, edeltä mennyt.

Tervehdi puolestamme

maailmankaikkeutta.

Lepo ja rauha

ympäröiköön sinut.

-Eeva Kilpi

Rakas marsuni, jonka kanssa olemme taivaltaneet yhteensä yli neljä vuotta, siirtyi pe-la välisenä yönä vihreämmille niityille. Ikävä on kova. Koko alkuviikon ajan on tuntunut, kuin joku löisi aina ajoittain nyrkillä naamaan. En ole sisäistänyt asiaa kunnolla, kun en kerinnyt olemaan kotoa paljoakaan. Viikonloppu pelottaa, kun menen kotiin, sillä silloin varmaan vasta kunnolla tajuan, että Manteli on todellakin poissa.

Äiti ja isä oli tehny ihanasti. Ne oli asettanu Mantelin kauniiseen, lahjapaperilla koristettuun laatikkoon ja sinne se oli aseteltu heinien keskelle. Kun kannoin sitä hautapaikalle, ajattelin vain, kuinka pieni ja yksin se on. Kaivoin haudan itse routaiseen maahan ja pakko sanoa, että se oli äärimmäisen terapeuttista. Isä oli tehnyt myös ristin Mantelille ja jotenkin... olin vain niin kiitollinen.

Minua on kalvanut syyllisyys siitä, että en ehtinyt näkemään sitä enää viimeisenä iltana. Olisin ehtinyt olemaan sen kanssa, jos en olisi mennyt riparille isoseksi. Kuulin tästä asiasta siis vasta sunnuntaina, kun olin lähdössä leiriltä. OLISIN EHTINYT NÄKEMÄÄN SEN, PAIJATA JA PITÄÄ HYVÄNÄ, mutta olin leirillä... Se painaa nyt eniten. 

Kuolema yllättää aina. Ei sitä osaa ikinä odottaa. Olo on nyt ihan hirveä, tuntuu, että kirjottaessa tätä tekstiä, on alkanut tajuta mitä on todella tapahtunut. 

Sattuu. Surettaa. Syyllisyys painaa. Olo on epätodellinen. 

Mutta aika auttaa suruun ja ikävään.